Tarjolla tänään: Massisen kone

0

Mikä on Massisen kone? Miksi tällainen blogi on olemassa?

Kaikki lähtee narsistisesta esiintymisen ja poseeraamisen tarpeesta.

Varsinaista ”sanomisen tarvetta” en tunne. En tähtää mielipidevaikuttajaksi. Ajankohtaisten asioiden kommentointi ei kiinnosta minua lainkaan, joten sellaista ei täällä juuri harrasteta, ajoittaista ”nykymenon” dumaamista lukuunottamatta. Sekin tapahtuu yleensä vahvasti romantisoiden, olenhan sietämättömän romanttinen tyyppi.

Tämä blogi ilmestyy sanomalehti Kalevan tarjoamalla alustalla. Yksi Kalevan ohjeista bloggaajilleen kuuluu ”vältä rönsyilyä”. Noin läpikotaisin masentavalle ukaasille ei voi kuin viitata kintaalla.

Onko Massisen kone sama kuin Toni Massinen? Olenko niin sanotusti oma itseni? Ehkä. Mutta tämä blogi näyttäisi olevan muuttumassa koko ajan kaunokirjallisempaan suuntaan, joten tällaiset tekijyyden kysymykset ovat vähän kinkkisiä. En voi antaa niihin päteviä vastauksia, koska minulla ei ole niitä.

Massisen kone on yhtäältä häpeämätöntä itsensäpaljastusta, toisaalta naamioleikkiä. Ja onhan ”omana itsenään oleminen” myös rooli. Kysykää vaikka Erving Goffmanilta.

Mitä täällä sitten kirjoitetaan?

Ainakaan en juuri koskaan kirjoita arkipäivän ilmiöistä, koska en ymmärrä ”arkea”.

Arjen käsite vaatii hyväksymään elämän kurjuuden. Se kuulostaa kalvinistiselta painajaiselta.

Ehkä elämä on kurjaa. Mutta vain täydellinen luuseri hyväksyy tämän, ja alkaa puhua ”arjesta” jonain välttämättömänä ja kohtalonomaisena.

Jokainen luova teko, tämäkin, on kapinaa arkea vastaan.

Nämä kirjoitukset ovat varmasti ”yhteiskunnalliselta” merkitykseltään vähäisiä, mutta kirjoittajalleen ne merkitsevät kaikkea. En harrasta kirjoittamista. Kirjoittaminen ei ole minulle työ. Työ ja harrastus ovat sellaisia arjen kategorioita, joihin en halua, enkä voi sitoutua (palataan tähän vielä tuonnempana).

Olen naiivi idealisti, ja elän vain itseilmaisussa.

Varmasti joku voisi nyt sanoa, että olen vain koominen puberteetin myöhäiskukinto. Miksei niinkin. Mutta lapsellinen minä en ole.

Naiivius ei ole sama kuin lapsellisuus. Lapsellisuus on typeryyttä. Se on julmuutta ja itsekkyyttä, luonnollisuutta. Naiivius on älyllinen asenne. Se on tietoista ja keinotekoista. Naiiveja ollaan, koska tahdotaan ja voidaan, lapsellinen ei voi olla muuta kuin lapsellinen.

Naiiviuden pilkkaaminen on arkista, ja siten vastenmielistä ja ikävystyttävää.

Saatan kirjoituksissani sivuta ilmiöitä, joita voi pitää arkipäiväisinä, mutta koska elän ideoiden maailmassa, en voi tavoittaa mitään käytännöllistä näkökulmaa näihin ilmiöihin. Enkä minä sellaista yritäkään, vaan haihattelen minkä ehdin.

En hyväksy arkea. Tämä on lähtökohta, Massisen koneen viisasten kivi.

Tämä ei ole mikään nikkaroivan perheenisän blogi. Jos kaipaat puuhastelua, mene lukemaan Antti Hyryä.

Sitä paitsi on vain yksi Gösta Sundqvist. Leevi and the Leavings on onnistunut tiivistämään arjen tragikoomisuuden siinä määrin täydellisesti, ettei maksa vaivaa lähteä heidän kanssaan kilpasille.

Tietysti minäkin haluan olla viihdyttävä ja hauska. Haluan lukijan nauttivan ja kenties vähän repeilevänkin.

Huumoria ei pidä väheksyä. Täällä se on usein tummahkoa.

En kuitenkaan oikein pidä ”mustasta huumorista” siinä muodossa, jossa siitä usein puhutaan. Tarkoitan itsetarkoituksellista loukkaamista, järkyttämistä ja kiusaamista, joka ei ole millään tavalla hauskaa.

Mustaa huumoria on nähdäkseni se, että esitetään joitakin todellisen elämän ikäviä ja kammottavia puolia koomisessa valossa. Toisaalta myös yleensä hauskoina ja harmittomina nähtyjen tilanteiden kääntäminen groteskeiksi voi tuottaa mustaa huumoria.

Jälkimmäinen tapa etsiä naurunaiheita on tarkkaa peliä. Lipsahtaminen nihilismiin tai suorastaan misantropiaan vaanii kaiken aikaa. Itseironiaa ja hyvää makua tarvitaan.

Mustan huumorin teho nousee monesti tietystä kyynisyydestä ja skeptisyydestä. Nämä on ymmärrettävä nimenomaan esityksen vaikuttavuutta korostaviksi tehokeinoiksi.

Mielestäni tämä blogi on viihdettä. Missään tapauksessa en ole mikään filosofi. Filosofia on tiedon ja totuuden rakastamista, mutta minua viehättää epävarmuus ja valehtelu.

Täältä et löydä myöskään punnittuja ajatuksia. Minulle tärkeää ei ole ajattelu, vaan kirjoittaminen. Kaikki tapahtuu muodon ehdoilla. Olen mieluummin kaunis kuin älykäs. Tietysti tämäkin käsitteellinen erottelu on luonteeltaan älyllinen, onhan älyllisyys aina osa kauneutta. Niinpä en suinkaan ylenkatso ajattelua, vaikka pidänkin sen aina alisteisena tyylille.

En kuitenkaan koskaan voisi esiintyä loogisena ajattelijana. Sellaisesta en pidä. Logiikka on älyllisyyden vastakohta, pelkkä käytännöllinen ja ratkaisukeskeinen toimintamalli. Kaikki kunnia loogisille ajattelijoille, mutta eikö heillä ole aika tylsää?

Miksi olla johdonmukainen, kun voi olla ristiriitainen?

Tässä vaiheessa lukija on varmaankin oivaltanut, ettei tämä ole mielipideblogikaan. Päinvastoin. Mielipiteet myrkyttävät kaiken. Blogosfääri on täynnä toinen toistaan latteampia ja kuvottavampia meuhkaajia, eikä sellaisia kaivata enää yhtään lisää.

En silti pyri olemaan tasapuolinen enkä kohtuullinen. Kärjistän ja liioittelen. En tee niin ”herättääkseni keskustelua”, vaan koska pidän siitä. Kunnon tykittelyähän tekin minulta haluatte, ja minä alennun sitä antamaan, koska en häpeä mitään. Tämäkin liittyy turhamaiseen ylistyksen kaipuuseeni, joka ajaa jokaista kirjoittajaa ja muuta luovaa tekijää.

Nämä tekstit ovat siis syntyneet kirjoittamalla, eivät harkitsemalla. Kun alan kirjoittaa, en juuri koskaan tiedä lainkaan, mitä tuleman pitää. Jokainen jotain luovaa tehnyt kyllä ymmärtää tämän. Kirjoittaminen on suurimmalta osaltaan mystiikkaa, eikä sitä pidä sekoittaa työhön.

Moni puhuu kirjoittamisen yhteydessä perslihasten ja perspiraation merkityksestä. En lähde tätä kiistämään, mutta en koskaan rinnastaisi luovaa työskentelyä mihinkään seven to eleveniin. Luovuuteen kuuluu selittämätön.

Juha Hurme kirjoittaa Ylen Kulttuuricocktailin kolumnissaan, että työn palvonta on yksi ihmiskunnan pahimpia virheitä. Hurme kehottaa lyömään lossiksi ja maksimoimaan laiskottelun määrän.  Työskentelevä ihminen on orjuuttanut paitsi itsensä, myös koko luomakunnan. Olen Hurmeen kanssa samoilla linjoilla. Mutta vaikka en koskaan työskentelekään, en myöskään laiskottele. Olen olemassa joka hetki, ja se vaatii valppautta, joka ei salli lossiksi lyömistä.

Epäilemättä minua vaivaa runoilijan dilemma: on oltava herkkä, mutta samalla riittävän kovapintainen pärjätäkseen maailmassa. Mokoman dilemman ratkaisen valitsemalla herkkyyden ja antamalla maailman mennä menojaan. Tämä on sitä minun naiiviuttani. Samalla tällainen asenne on täysin vastuuton.

Ilman vastuuttomuutta on mahdotonta luoda mitään. Joku Oscar Wilde voisi sanoa näin. Tuskinpa olenkaan sanonut mitään, mitä joku jossain ei olisi jo sanonut paremmin. Luovaan vastuuttomuuteen kuuluukin olla pelkäämättä plagiointia ja varastamista. Sellainen pelko tyrehdyttää kaiken tekemisen.

Omaperäisyys saattaa olla tavoiteltava asia, mutta kun takoo tekstiä innoituksen vallassa, ei sellaista ehdi miettimään. Paavo Haavikkokin saattoi joskus varoitella omaperäisyyden vaaroista, ehkä, en muista.

Kirjoittamisessa ja kirjoittajuudessa onkin minulle kysymys myös kaikista niistä kuluneimmista kliseistä: viinistä, syysöistä ja unelmoinnista. Siitä, kun kastan sulkakynäni musteeseen ja rustaan oodeja kaiken maailman suloisille taidehistorian opiskelijoille.

Ja tietenkin aivan yksinkertaisesti nautin tästä. Saan kirjoittamisesta hyviä fiiliksiä. Loppujen lopuksi kysymys on ihan banaalisti vain mielihyvästä. Kirjoitan maailman pois, Massisen kone käy, minä olen onnellinen.

Ehkä kaikki onkin vain rock’n’rollia. Kuten sankarini Jarvis Cocker laulaa:”I never said I was deep”.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.