Melankolinen elämänasenne

0

Minä niin rakastan tätä suruani. Heittäydyn siihen kuin toiset varmuuteen Jumalasta.

Niin se on: pidän tietynlaista surumielisyyttä ihanteellisena olotilana. Oikeastaan pidän sitä suorastaan asenteena.

Surumielisyyteen asenteena liittyy vahvasti kauneuden ja viattomuuden kaipuu. Tämä palautuu ymmärrykseen siitä, kuinka harvinaisia ne ovat. Siksi niiden kokemisessa on aina välttämättä riipaiseva ulottuvuutensa.

Melankolinen elämänasenne on tietenkin ristiriidassa kestohymyä vaativan kulttuurin kanssa. Kaikkea äärimmäisestä positiivisuudesta poikkeavaa pidetään ongelmallisena. Surumielisyys saatetaan tulkita jopa masentuneisuudeksi.

Ajatellaanko niin, että tunteet ovat turhaa painolastia tehokkaalle ja dynaamiselle ihmiselle? Että tuntevalle ihmiselle täytyy syöttää selektiivistä serotoniinin takaisinoton estäjää kilpailukyvyn palauttamiseksi.

En halua vähätellä lääkehoidon merkitystä oikeasti masentuneiden ja kärsivien ihmisten hoidossa. Ongelma onkin aivan tavallisten tunteiden tulkitseminen häiriöiksi. Tilapäinenkin suru katsotaan lääkehoitoa vaativaksi masennukseksi. Tässä katsannossa kokonainen melankolialle rakentuva maailmankatsomus on pahimman laatuinen ongelma.

Miten määritellään surumielisyys, tai melankolia? Nähdäkseni kyseessä on asennoituminen, jossa korostuu erityinen herkkyys kauneudelle ja elämän pienille asioille, iloisille ja surullisille. Tähän yhdistyy vahva käsitys elämän rajallisuudesta. Tämä käsitys ei kuitenkaan johda ahdistukseen, vaan haluun ja kykyyn nauttia noista pienistä asioista, kuten rauhallisesta sunnuntaiaamusta, hyvästä kirjasta, hymystä, kosketuksesta. Kuka nyt mistäkin nauttii.

Käytän sanaa surumielisyys silläkin uhalla, että siihen sisältyvä suru -sana voi johtaa harhaan. Voisin puhua ilomielisyydestäkin tässä yhteydessä, mutta minulle sellainen sana toisi mieleen epätoivoisen pakkopositiivisuuden, jonka tavoitteena on kieltää kaiken surullisen olemassaolo.

Ikuisen optimismin ja tsemppaamisen vaatimus lienee yhteydessä juurikin masennukseen, tai ainakin siihen, että sekä ammattilaiset että muutkin ihmiset helposti tulkitsevat pienenkin alakuloisuuden ongelmaksi. Surumielisyys on herkkyyttä elämän ihanuudelle mutta myös kaikkia meitä odottavalle lopulliselle unohdukselle. Se on ilon ja surun näkemistä tasaveroisina, yhtä arvokkaina tunteina.

On järjetöntä vaatia ihmistä ajattelemaan positiivisesti. Toisinaan sellaiseen ei ole mitään syytä eikä edellytyksiä. Eikä viheliäiseksi selviytymiseksi mennyt elämä muutu ruusuiseksi pelkästään tsemppaamalla.

Kuulun niihin, joiden mielestä olisi keskityttävä enemmän tyytyväisyyden ja mielekkyyden käsitteisiin pelkän onnellisuudesta ja positiivisuudesta jauhamisen sijaan.

Tyytyväisyys syntyy merkityksellisyyden kokemuksesta. Sen kukin saavuttaa tavallaan, jos saavuttaa. Minä merkityksellistän maailmaa itselleni esimerkiksi kirjoittamalla tätä. Kun en vaadi itseäni ajattelemaan positiivisesti, voin vapaasti vaikkapa aloittaa surumieltä luotaavan kirjoitelman ja tuntea sen edistyessä hyviä fiiliksiä: meitsi pystyy tähän.

Surumielisesti elämään asennoituvat ihmiset eivät ole mitään masentuneita vaikertajia. Hyvänen aika, melankolinen ihminen ei koskaan masennu! Koko masennuksen käsite jää hänelle vähän vieraaksi, koska hän elää tällaisen tematiikan ulkopuolella. Hän keskittyy siihen, mitä pitää tärkeänä, eikä siksi joudu pakottamaan itseään ajattelemaan myönteisesti.

Vain hampaat irvessä tsemppaavat positiiviset tosikot voivat vaipua depressioon. Tämä on niin totta, että sen sanominen erikseen on jo banaalia. Minun on kuitenkin todettava asettuvani tämän ajatuksen taakse koko sydämestäni.

Minä ilahduin suuresti lukiessani Matti Riekin kirjoittamaa Sentenced-bändihistoriikkia Täältä pohjoiseen. Bändin tyyppien huumori paljastui sellaiseksi, jota on tapana kutsua mustaksi tai jopa makaaberiksi. Toisin sanoen heillä oli tapana heittää huulta kärsimyksestä ja kuolemasta, elämän perusasioista. Totta kai heitä tämän vuoksi myös oudoksuttiin ja pidettiin synkkinä jannuina, mitä he ehkä olivatkin. Mutta tuo ei se siitä -asenne oli heille luonnollinen. Ei tekohymyjä, ei bumtsibumia, mutta ei myöskään pinnallista goottiahdistusta. Vain perusasiat: aika multaa muistot.

Ihmekös minä niin pidän Sentencedistä.

Oma lähestymiskulmani surumielisyyteen on tietenkin paljon runopoikamaisempi kuin sen bändin pohjoissuomalaisilla köriläillä. Minä olen E.M. Ciorania lukeva kalvakka yliopistotyyppi, en salskea hevimies. Niin vain silti samaistun näihin veijareihin, koska he näkevät asiat samankaltaisesta tummasävyisestä vinkkelistä kuin minäkin.

Melankolia yhdistää!

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.