Epäkäytännöllinen ihminen

0

 

Epäkäytännöllisyys on seksikästä.

Ihmiset, joilla on niin sanotusti peukalo keskellä kämmentä, ovat yleensä kiinnostavimpia ja omaperäisimpiä keskustelukumppaneita.

Näin on, koska he eivät tuhlaa luovaa kapasiteettiaan touhuamiseen ja värkkäämiseen. He kammoavat ajatusta ruuvimeisseliin tai porakoneeseen tarttumisesta.

He eivät ole kömpelöitä. Vain tekijäihminen voi olla kömpelö, koska koko termi viittaa mokailuun jotain käytännöllistä tehtäessä. Epäkäytännöllinen ihminen suuntaa mielenkiintonsa muualle, korkeamman älyllisen tason asioihin.

Sellainen on vain ja ainoastaan ihailtavaa.

Asian hienoutta lisää se, että epäkäytännölliset ihmiset ovat usein korkeakoulutettuja humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Kuten tätä blogia lukeneet tietävät, pidän näitä ihmisiä eroottisuuden ja aistillisuuden, eli kauneuden lisäksi ainoiden tärkeiden asioiden, yhtenä huipentumana.

Koetan tässä edelleen kehitellä tätä ajatusta.

Epäkäytännöllinen humanisti, joka ei suurin surminkaan likaisi käsiään vaikkapa auton moottorin korjaamiseksi, on aina ja välttämättä ihanampi kuin käytännöllinen tekijäihminen.

Käytännöllisyys on nimittäin rahvaanomaista.

Taipumus tekemiseen on jotain, jota sivistynyt ihminen kavahtaa.

Hän ei ole innostunut haasteista vaan kiinnostunut ongelmista. Ajattelunsa korkean abstraktiotason vuoksi hänen on mahdotonta samaistua tavallisista asioista puhuviin ihmisiin. Hän lähestyy kaikkia asioita korostetun älyllisesti, eikä tällä ole mitään tekemistä ratkaisukeskeisen insinöörijärjen kanssa. Järki ei muutenkaan ole epäkäytännölliselle ihmiselle mitenkään tärkeää. Järki rinnastuu hänen mielessään matemaattiseen yhtälönratkaisuun, ja sitä kautta konkreettiseen tekemiseen, joka on nimenomaan järkevää, muttei lainkaan älyllistä.

Äly, intelligenssi, on epäkäytännöllisen ihmisen perusominaisuus, ja yksi hänen seksikkyytensä kulmakivistä.

Epäkäytännölliset ihmiset eivät ole maailmanparantajia. Heillä voi kyllä olla loistavia ideoita esimerkiksi ihanteellisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, mutta he tajuavat liian selvästi ja kipeästi että vaikuttaviin asemiin päästäkseen on oltava julma ja idioottimainen tekojen ihminen.

Epäkäytännöllinen ihminen suhtautuu myös työhön epäilevästi. Tämänkään vuoksi hän ei tunne juuri vetoa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen esimerkiksi politiikan kautta, sillä Suomessa ei ole mahdollista onnistua poliitikkona ilman rakkautta työhön. Vähintään sitä on kyettävä uskottavasti teeskentelemään.

Epäkäytännöllinen ihminen ei koskaan työskentele, eikä koskaan lomaile. Olemassaolon ihme täyttää hänet kokonaan, eikä hän viitsi kiinnittää huomiota työn ja vapaa-ajan kaltaisiin banaliteetteihin. Hän on aina. Työ, sellaisena kuin se luterilaisessa yhteiskunnassamme käsitetään, säilyy epäkäytännöllisen älyniekan inhokkilistalla, eikä hän katso aiheelliseksi väittää muuta.

Hän ei piittaa aitoudesta. Vaikka hän on ylpeästi oma itsensä, hän ei lämpene valitettavan yleiselle aitouden ja rehellisyyden vaatimiselle. Hän tietää oikein hyvin, että erilaiset roolit ja henkevät kisailut kuuluvat älyllisen elämäntyylin vaatimuksiin. Niinpä hänen on mahdotonta olla jatkuvasti vakaa ja varma, rehellinen kunnon suomalainen. Pikemminkin hän näkee tyhmänrehdit jöröttäjät syvästi koomisina hahmoina.

Hän ajattelee mielellään Oscar Wilden lailla, että ”[k]aikissa vähäpätöisissä asioissa tyyli, ei vilpittömyys, on olennaista. Kaikissa tärkeissä asioissa tyyli, ei vilpittömyys, on olennaista.” Niinpä hän allekirjoittaa täysin myös Wilden toisen maksiimin: ”Ensimmäinen velvollisuus elämässä on olla niin keinotekoinen kuin mahdollista. Mikä toinen velvollisuus on, kukaan ei ole vielä keksinyt.”

Älyllinen, epäkäytännöllinen ihminen on tosi kapinallinen, rakentuuhan koko hänen maailmankatsomuksensa monien yleisesti hyväksyttyjen arvojen negaatioille. Kapinallisinta on kuitenkin se, ettei tällainen ihminen koskaan siirry sanoista tekoihin. Pitäessään tekemisen käsitettä moukkamaisena ja epä-älyllisenä, hän vetäytyy ideoiden maailmaan. Hän kieltäytyy elämästä. Tekojen ja tekijöiden maailma on hänelle vain etäisesti ja aavistuksenomaisesti olemassa.

Tällaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän.

Käytännöllisyys on sukua tehokkuudelle, joka puolestaan riistää rajallisia luonnonvaroja ja viime kädessä tuhoaa kaiken.

Jos kaikki ihmiset jonkin ihmeellisen seerumin vaikutuksesta muuttuisivat laiskoiksi ja epäkäytännöllisiksi älyköiksi, elintasomme ja koko elämäntapamme romahtaisivat.

Mikä voisi olla hienompaa?

Ehkä tulevaisuuden ihminen pyörittelee epäuskoisena silmiään kuullessaan menneisyyttä hallinneesta työn eetoksesta.

Voiko ajatella kauniimpaa huippua ihmislajin kehitykselle kuin työn ikeestä vapautunut, hengen ja ruumiin nautinnoille omistautunut epäkäytännöllinen kulttuuri-ihminen?

Tuskinpa.

Ettekö olekin samaa mieltä?

 

 

 

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.