Puolimatkan krouvissa

2

Luomukuntoprojekti on kuin vaivihkaa edennyt puoliväliinsä. Mitä siis on kolmesta kuukaudesta jäänyt käteen? Ainakin havainto, että ihminen pystyy jos haluaa. Omalla kohdallani kuntokuuri on ollut kaikessa yksinkertaisuudessaan vain omasta päätöksestä kiinni. Kun vaihtoehtoja ei ole, eipä niitä kiikkeräkään mieli  sen kummemmin osaa haikailla.

Oppinutkin olen jotain: sen, että turhanpäiväisenä kokemaani hommaan ja ajanhukkaan minusta ei ole. Olen täsmälleen samaa mieltä kuin aloittaessani, että järjetön, päämäärätön ja merkityksetön jumppaaminen ja pumppaaminen ovat pahinta haaskuuta mitä on. Jos ihmisen elämän päämäärä ja tehtävä on kasvattaa lihasta, niin eipä ole kummoinen päämäärä. Mutta kaikin mokomin minun puolestani. Minä en tarvitse lihaksia – tarvitse toimivan kehon, joka pystyy ja jaksaa ne asiat, jotka ovat minulle merkityksellisiä.

Käytännössä PT Tonin huolella ja pieteetillä laatima kunto-ohjelma lensi roskiin jo muutaman viikon epätoivoisen treenausyrityksen jälkeen. Sen toteuttaminen ei millään säätämisellä yksinkertaisesti ottanut onnistuakseen. Hukkaan ohjelman laatiminen ei kuitenkaan ole mennyt. Olen ottanut siitä käyttöön pääpiirteet ja nyrkkisäännöt: teen aerobiset harjoitukset (lenkit) ohjelman mukaan ja siinä kohtaa, missä ohjelma käskee pyörittelemään traktorinrengasta tai heiluttelemaan rautakankea, teen jotain lihaskuntoa vaativaa työtä samoilla sykkeillä ja saman ajan kuin mitä ohjelma kehottaa. En tiedä onko oikein, mutta tuntuu toimivan. Ja ennen kaikkea – työt tulee tehtyä.

Suuri muutos on tapahtunut myös syömisissä. Entiset ämpäri-annoskoot ovat taaksejäänyttä elämää. Koska syömisessäni ongelma on aina ollut nimenomaan määrä, ei laatu, näen kirjaimellisesti punaista joka kerta, kun kuulen lässytystä siitä, että laihduttajan ”pitää syödä enemmän”. No ei pidä – sanoohan sen jo järkikin. Keski-ikäisen koneen ääressä kököttäjän EI TARVITSE syödä kuin metsätyömies, haloo.

Jatkuvien pikkuannosten nakertamisen ja puputtamisen (toinen mielipuolinen ohje) sijaan olen kirjaimellisesti etsinyt itselleni sopivaa tapaa syödä. Sekä myös oikeaa nälän tunnetta. Harvoin syön aamuisin, ja miksi söisin, koska ei ole nälkä? Monina päivinä riittää aivan hyvin, kun syön päivän ainoan aterian alkuillasta. Syön lihaa, kalaa, kanamunia, vihanneksia, juureksia, hedelmiä, pähkinöitä, juustoa, voita – käytännössä kaikkea, mistä pidän älyttömästi ja joka suorastaan huutaa lautaselta: tämä on täyttä tavaraa! Keho on myös alkanut aivan uudella tavalla kertoa tarpeistaan: jos jonain päivänä tekee jotain erityisesti mieli, syön sitä täysin surutta. Erityisesti liha tuntuu olevan tällainen aika ajoin todelliseen tarpeeseen syötävä.

Ei mene tämäkään varmaan oikein, mutta mieluummin näin, kun koko ajan joku tuttipullo huulessa käsittämättömiä synteettilitkuja lutkuttaen. Kun syön, syön oikeaa ruokaa, ja nautin joka hetkestä. Paastopäivän jälkeen ruualla on aivan erityinen arvonsa, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti.

Miksi sitten näin? Miksi toimia vastoin kaikkia ohjeita ja puskea itsepintaisesti juuri väärään suuntaan kuin paremmin tietävät ja ammattilaiset? Siksi, koska tämä on minun projektini, jonka kautta on tarkoitus löytää loppuelämäksi tapa liikkua ja syödäsiten että se luo hyvinvointia. Tämä ei ole koitos tai mittelö, vaan verkkainen prosessi, jonka kautta testaten, yrityksen ja erehdyksenikin kautta on määrä löytää itselle pysyväksi jääviä tapoja toimia.

No – onko toiminut? On.

JAA

2 KOMMENTTIA

  1. Olipa todella ilo lukea molemmat peukut ylös nostava juttu terveistä elämäisen ohjeista. Miksi ihmeessä maksaa kaiken maailman turhakkeista kun terveenä ja elävänä selviää helpommin ns. maalaisjärkeä kayttämällä. Luomun voimallahan ihmissuku on selvinnyt hengissä tällä pallolla näihin päiviin asti.