Niittyleinikkipäivä

2
Harjoitusvastustaja

Olen kokenut treeniprojektin tiimellyksessä varsin valaisevan oivalluksen: kaikki voi olla treeniä. Voin käytännössä alistaa kaiken tekemiseni projektin palvelukseen. En tiedä, miksi tämän oivalluksen saaminen kesti niin kauan – ehkä olin itse se, joka katsoi asiaa ahtaasti jostain ulkoa opitusta näkökulmasta. Olin itse se, joka luuli, että urheilun ja liikunnan täytyy jolla jonkinlaista tietynlaista, toteutettuna määrätynlaisissa vaatteissa, määrätyillä välineillä.

Onni on myös se, että maalaispihapiirissä vaihtelevat harjoitteet eivät lopu. Tästäkin näkökulmasta voin jo lempeästi sallia kaupunkilaiselle kuntosalinsa, minä en sitä tarvitse.

Kesä on tullut enemmän vähemmän kitkutellen, mutta tuonut mukanaan taas uusia pulmia ratkaistavaksi. Eräs niistä on minun ja Luojan välinen erimielisyys kasvillisuudesta. Virren sanoin ”taas kukkasilla kukkulat Herra kaikki vyöttää”. Itse en ole asiasta niin älyttömän innostunut – varsinkaan siitä keltaisesta vihulaisesta, niittyleinikistä, joka leviää yhdessä yössä saastuttamaan pikkuruiset laidunmaani ja tukahduttaa käden käänteessä koko muun kasvuston.

Makaan aamuyössä valveilla miettien ostaako turkasen kallista myrkkyä, jota suhautella onnettomien keltakukkien päälle, vai tilatako joku (tuntuvalla tuntipalkalla) tekemään se. Sitten jostain hiipii hitaasti oivallus: tässä joutilaat käteni, ja koko muu kroppa, jolle yritän touhukkaasti keksiä sisäsiistiä harjoitetta jotta kunto kasvaisi ja voimat karttuisivat. Nyt nopsakampi alkaakin jo oivaltaa, mihin tarina johtaa.

Välineinä huonekalujätin sininen ostoskassi ja no, eipä siihen muita välineitä tarvittukaan. Lähdin jääräpäisesti etenemään pellonlaitaa ja nyhdin mennessäni jokaisen vähänkään niittyleinikiltä vaikuttavan kasvin niin juurineen maasta kuin suinkin pystyin. Ergonomisestihan tuollainen nyhtöhomma on aivan hirveä, ja kieltämättä ensimmäisen vartin aikana teki mieli todeta, että tähän on oltava tehokkaampiakin keinoja. Niin, ainahan sitä voi mennä sisälle ihmettelemään, miten tänään voimailisi ja antaisi kukkien kukkia. Vilkaisu sykemittariin palautti ajatuksen taas raiteilleen – tässähän sitä porskutellaan parhailla treenisykkeillä, mitä siitä sitten vaikka veri pakkaa päähän ja asento onkin vähän kuluttava.

Ja kuinka ollakaan, kun rytmiin pääsi kiinni, homma helpottui kukka kukalta. Ja mikä jottei: eiköhän ihminen alun alkaen ole suorastaan rakennettu kävelemään ja poimiskelemaan. Silmä alkaa havaita maassa sen himotun nyhtäistävän, käsi oppii optimaalisen tavan tarttua, jalat löytävät nyhtämistä parhaiten palvelevan rytmin – ja ajatus saa lentää.

Eihän tuollaisella käsipelitekniikalla mitään ekosysteemejä muutella, ja niittyleinikillä poikineen on muutamakin konsti toipua entistä ehommaksi, mutta mitä sitten? Parituntisen nyhtämisen seurauksena kannoin kaksi jättikassillista keltakukkia juhannuskokon rakennusaineiksi. Päivän hyvä työ oli näin tehty, syke- ja askelmittarit kiittivät lukemillaan ja ojanpientareet olivat siistit.

Niittyleinikkitreenin paras puoli on se, että sen voi vetäistä parin päivän päästä ihan yhtä tehokkaana uudestaan. Eikä tarvitse treenilukujärjestyksestä tarkistaa, että pitäiskö ja tarttisko tänään – vilkaisu ulos ikkunasta riittää.

JAA

2 KOMMENTTIA

  1. Kyseessä taitaa olla Rönsyleinikki, jonka tunnistaa maata pitkin kasvavista rönsyistä. Niittyleinikki kasvaa vain pystysuuntaan, eikä se kestä ruohonleikkuria kuten sitkeä Rönsyleinikki.

  2. Samaa mieltä. Niittyleinikki on sen verran tiukasti kuivemmassa maassa, että ilman apuvälinettä vaikea saada juurinen ylös, siis lienee rönsyleinikki. Mutta jos se kasvaa väärässä paikassa, niin jatkat samaan malliin. Tsemppiä.