Minä ja Metsolan Antti

0

Muistattehan Metsolat? Tuon TV-perheen, jonka elämä kompuroi kommelluksesta toiseen kuvitteellisessa kainuulaiskylässä 90-luvulla? Perheen pää oli itseoikeutettuna patriarkkana isä-Antti, jonka uurteisille kasvoille elämä ja sekopäisen perheen paimentaminen olivat lyöneet karun leimansa.

Blogimaailmassa aika rientää. Luomukuntotreeniviikkoja on takana vajaat neljä.

Peilistä minua katsoo Metsolan Antti.

Treeni on alkanut vaikuttaa fyysisesti. Silmien alla olevat varjot syvenevät ja iho on painunut pussittamaan. Aineenvaihdunta on ainakin nopeutunut, koska näöstä päätellen olen vanhentunut kymmenisen vuotta kuukaudessa.

(Jahah! ajattelee nyt jokainen laihdutusohjelmien katsoja ja kaivaa popparit esiin. Draamallisesti ollaan siis siinä vaiheessa, että vetkula läski alkaa vängätä vastaa, keksiä tekosyitä ja kiukutella motivaation hiipuessa. Tiedetään – olen itsekin muutaman laihdutusohjelman katsonut.)

Treeni ei rasita fyysisesti missään määrin. Liikkeet ja suoritusjärjestys alkavat olla jo parilla tarkistuksella muistissa. Lenkit ovat lyhyitä ja syketaso sellainen, että tassutteleminen lähinnä turhauttaa. Ei tule hiki, eikä hengästytä. En tiedä, muistelenko omiani, mutta ennen projektia liikuin päivittäin enemmän kuin ohjelman kanssa. Koomiselta tuntuu ”lepopäivä” kesken viikon, jolloin ei ole tehnyt yhtikäs mitään, jossa olisi mitenkään rasittunut.

Toistaiseksi vallitseva fiilis on ollut ainoastaan stressi.

Tarkoitus on koko ajan ollut tehdä täsmälleen ja juuri niin kuin on ohjeistettu. Ongelmana on vain se, että ohjelma ei tunnu huomioivan normaalielämää mitenkään. Miten pitää suhtautua siihen, että ohjelmassa lukee ”kävely peruskestävyyssykealueella 45 minuuttia” ja hevosen treenikalenteri edellyttää sitä parin tunnin maastolenkkiä – jossa sykkeen määrää tasan tarkkaan hangen syvyys? Mitä jos heinäpaali huutaa siirtämistä tai ratsastuskenttä kolaamista, ja ohjelmassa lukee, että hyppele autonrenkaiden läpi? Kymmenen kilometrin kirjasto- tai kauppareissuakaan ei pyörällä ehdi tuollaisen ohjeistetun 45 minuutin puitteissa, eikä ainakaan peruskestävyyssykkeellä.

Yksi luomukuntoprojektin ideoista oli hyödyntää olemassa olevaa työtä ja tekemistä treenissä ja treeninä – ei luoda ylimääräistä ohjelmaan muutoinkin täysiin päiviin. Kuvittelin, että arkiaskareita voisi jotenkin tehostaa, jolloin niistä saisin myös kunnon kohottamiseksi kaiken irti. Nyt päivissä ja viikoissa on vain uusia palikoita ehdittäväksi ja soviteltavaksi. Palikoita, joista ei koidu mitään iloa. Ei edes siitä liikunnan. Tiedättehän: hiki ja adrenaliini virtaavat, tulee mahtava olo tehdä jotain äärirajoillaan.

Aamuyön tuntien sisäiset palaverit eivät varmasti ole maailman parhaita paikkoja tehdä päätelmiä yhtään mistään – niitä on kuitenkin tullut pidettyä. Kun uni kaikkoaa, ei varmasti olla oikealla tiellä. Ajatus kiertää kehää päivälläkin. Missä vaiheessa ehdin tassuttaa sen kolme varttia? Pysyykö syke nyt varmasti? Minkä jätän tekemättä että ehdin kaiken? Miksi lyön lekalla traktorinrengasta, kuin voisin pyöräillä (tai juosta) kauppaan, vaikka reppu selässä jos niikseen tulee? Tietävätkö lihakset ja kunto kasvaa jos olen vouhottanut 50 minuuttia traktorinrengasta kierittäen – mutta eivät kehity jos sama aika samoilla sykkeillä on kulunut vaikkapa hevosten tarhaa siivoten?

Vastauksia näihin ei oikein tunnu löytyvän vaikka vähän haeskeleekin. Totta ja tutkittua faktaa on mahdoton erottaa totena kerrotuista salilegendoista. Ja millään ei tunnu olevan mitään tekemistä tosielämän ja arjen kanssa.

No, täytyy varmaan keskustella näistä pt Tonin kanssa. Ja palaveria odotellessa ottaa mallia Metsolan Antista – ja vain häpyä metsään ja askareisiini. Ei siitä Erkki-hunsvontista murehtimalla miestä tule.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.