Ei kehoa ilman mieltä

0

Ei ole näköjään mitään eroa sillä, nostaako kiveä kotipihalla vai punttia sisäliikuntasalilla. Jos siinä ei koe olevan mitään järkeä, siinä ei ole mitään järkeä. Pää panee vastaan, eikä keho lähde touhuun mukaan. Suu on mutisevinaan toistoja, raajat sohivinaan liikeratoja. Tosiasiassa pikkuaivot suorastaan käskevät kroppaa tekemään säästeliäästi – kun ei ikinä tiedä, milloin niitä voimia tarvitaan oikeasti.

Se on nyt viiden viikon kuntokuurilla tullut selväksi, että ainakaan kuntosalijyllääminen ei ole se kohta, jossa minuun tarttuisi valkohehkuinen tsemppaamisen halu. En vaan saa supatettua selkäydinohjaukselle, että NYT KAIKKI PELIIN! JAKSAA, JAKSAA TÄYSIÄ! VIIMESET VIISI SOTAVETERAANEILLE – ja mitä näitä jankutuksia nyt on. Oikeasti tulee vähän oksennusta suuhun kun miettiikin.

Jonkinlaisen projektihilseen peittäessä hartioitani rupesin miettimään, mitä oikeasti tekisin jos liikkuisin juuri niin kuin itse haluan? Mitä kaikenlaisten stressioireiden vaivaama keho oikeasti kaipailee, millä purkaisin stressiä ja turhaumaa tuottavaksi osoittautuneen liikuntaohjelman aiheuttaman ahdistuksen?

Kaikkein voimakkaimmaksi tarpeeksi nousi jonkinlaisen venyttelyn, kurottelun ja ojentautumisen tarve. Venytellä raajoja, ojennella selkää – ulotella, kurotella, heilauttaa. Lähimmäksi tällaisia kokemuksia olen aiemmin päässyt tanssimalla, uimalla ja joogaamalla. Näissäkään en ole mitenkään hyvä tai harjaantunut: uin joko koiraa naurettavasti ylävartalo puolittain pinnan yläpuolella tai kroolaan hengitystä pidätellen. Tanssimuuveja tunnen tasan kaksi: sivustakatsojaa kiusaannuttava pogoaminen tai päällekäyvä hitaiden tanssiminen tanssiparin vartaloon liimautuen ja kiemurrellen.

Sen sijaan ne kerrat kun olen joogannut, olen saanut tehdä sitä taitavassa ohjauksessa ja aina miellyttävissä merkeissä. Pelosta, että hyvät kokemukset eivät kenties toistu, joogaamaankaan ei kauhean monta kertaa ole tullut lähdettyä. Ja onhan siinä se ylitsepääsemätön lähtemisen vaivakin. (En tosin joogannut silloinkaan, kun asuin joogasalin naapurissa.)

Viime vuoden liikuntatuotteeksikin valittu nettijoogastudio Yoogaia on laskenut joogaamisen kynnyksen mahdollisimman alas: nettisivuilta ohjauksen saa suoraan olkkarin matolle silloin kun itse haluaa. Salil heti, salit heti pois -periaatteisiini enemmän kuin toimiva setti siis.

Suorien joogatuntien ohella tarjolla olevasta tuntikirjastosta silmään sattui lohdulliselta kuulostava Keho ja mieli -tunti. Joogamatto lattialle ja toimeen siis.

Alkuun joogamielentilaan pääsemistä häiritsivät voimakkaasti ulkoiset seikat – esimerkiksi sohvan alta suoraan silmään paistava läjä pölyä ja sukkia ja kissanoksennukselta näyttävää jotain. Ja kun joogaohjaaja on vaaksan mittainen ja huutelee kesken kaiken kannustushuutoja jollekin näkymättömälle Tarjalle, täytyy mielensä kovettaa myös tilanteen tahattomalta koomisuudelta.

Mutta toimi se silti. Olinko ottavaisessa mielentilassa, vai oliko tunti niin nerokkaasti rakennettu – mene ja tiedä. Pitkästä pitkästä aikaa keho lähti liikkeelle, jotain alkoi jossain tapahtua. Kun suuret lihakset käyvät äärimmäisestä ponnistuksesta vapinaan ja asennon pitää koossa lähinnä enää vain tahto, silloin voi rehdisti urheilutermein sanoa että olo on kuin voittajalla. Loppurentoutusta pötkötellessä silmäkulmaan hiipi jopa ihan kyynel.

Jälkeenpäin mielenkiintoisin huomio oli se, että ensimmäistä kertaa koko projektin aikana harjoitusta tehdessä tuli hiki. Seuraavana päivänä ilmeni toinen aiemmista urheilemisista tuttu seikka: lihakset olivat kipeät, hyvällä ja tehneellä tavalla arat.

Ehken vieläkään lähde Mikko von Herzenin kanssa halailemaan äiti Ammaa, mutta kyllä. Jooga otetaan ohjelmaan, sopipa se punttisalisuunnitelmaan tai ei.

JAA