Ihminen voi ajautua niin umpikujaan vakavan sairastumisen kanssa, että aina siitä poispääsy ei ole lainkaan kovinkaan yksinkertaista. Olemme rakentaneet kyllä noin periaatteessa hyvänkin verkoston ja palvelun perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. mutta on niin, että on tapauksia kun sairastunut ”tipahtaa” verkoston syövereihin loputtomaan sekamelskaan.

Sairastunut voi jäädä sairautensa kanssa myös aivan yksin jos ei ole lähiomaisia ja ystäviä tukena. Kaikilla ei ole. Syöpäjärjestöjen ja erilaisten yhdistysten järjestämä vertaistukitoiminta ja vastaavat ovat hyvä taho saada tukea omaan selviytymiseen, mutta jostakin pitää löytää voimaa hakeutua niiden piiriin. Erittäin tärkeää onkin se, että varsinainen hoitotaho kertoo ja informoi näistä palveluista ja mahdollisuuksista sairastunutta.

Syöpädiagnoosin saanut ihminen luonnollisesti ajattelee nopeasti kuolemaa. Oliko tämä nyt tässä? Kauanko elän? Miten perheeni selviää? Kuinka lapsilleni käy? Ja monia muita, ahdistaviakin asioita on paljon mielessä. Lohdullista on se, että lääketiede on kehittynyt ja kehittyy koko ajan. Osataan hoitaa ja osataan parantaakin, mutta ei aina ja ei kaikkea.

Ajalle pitää antaa aikansa, sillä ajan kuluessa monet asiat selkiytyvät niin sairastuneelle itselleen sekä läheiselle ja ystävällekin.

Oman elämän päättymisen tiedostaminen lähitulevaisuudessa voi olla suuri järkytys. Koen niin, että meillä Suomessa emme kovin mielellämme puhu emmekä ajattele tulevaa kuolemaamme, mikä on jokaisen meidän kohdalla fakta. Sen me kaikki kohtaamme. Ehkä meidän pitäisi käsitellä asiaa enemmän. Voisiko olla niin, että silloin asiaan liittyvät pelotkin voisivat pienentyä.

Olen tavannut vuosien varrella hyvin erilaisia ihmisiä jotka ovat kuolemassa. Hyvin ahdistuneita. Ihmisiä, jotka eivät halua puhua asiasta mitään. Hyvin avoimia ihmisiä, jotka puhuvat kaiken asiasta ja sairaudestaan. Pelkääviä ja täysin pelottomia ihmisiä. On varmaan niin, että yhtä-ja samanlaista suhtautumista omaan kuolemaan ei ole olemassa. On erilaista.

Olin vuosia sitten lentokoneessa ja se kone nousi Oulun lentokentältä kohti Helsinkiä. Heti kun kone nousi tunsin, että jokin asia on pielessä, koska kone ei noussut heti kovin ylös vaan jäi lentämään aika matalalle. Istuin ikkunapaikalla ja oli vain pilveä. Mitään ei nähnyt muuta. Turvavyön merkkivaloa ei sammutettu. Kone lensi ja lensi. Aika tuntui todella pitkältä istua siinä, vaikka todellisuudessa oli kyse lyhyestä ajasta. Kuului kova ”pamaus” ja samassa hetkessä mieleni valtasi ajatus, että nyt me kaikki matkustajat kuolemme ja tämä kone tippuu aivan varmasti maahan. Muistan sen tunteen tarkasti näin vuosien jälkeenkin.

Kaivoin salkustani paperia ja kynän ja aloin kirjoittamaan pojilleni jotakin. Käsi tärisi ja ei kirjoittamisesta mitään tullut. Sen hetken aikaa toistin mielessäni, että tältäkö se tuntuu kun tietää kohta kuolevansa. Se oli jännä tunne. Muistan miettineeni, että ei tälle mitään voi. Niin tapahtuu nyt.

Ei tapahtunut. Tässä tätäkin kirjoitan. Pamaus koneessa kuului siitä kun lentäjät laskivat laskutelineet alas ja ilmanvastus oli niin suurta, että aiheutti pamauksen. Pääongelma oli koneen nokkateline, johon tuli vika.

Ihmisen mieli on erikoinen. Jokaisella meistä se on vielä myös erilainen erilaisissa tilanteissa, myös silloin kun kohtaa vakavan sairauden.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.