Tehokas reserviläisarmeija

7

Oheinen otsikko kuvaa iskulauseen oloisesti ajatuksiani puolustusvoimiemme tarvittavasta olemuksesta. Otsikko on päinvastainen kenraalikuntamme ajatuksille, joiden voi ajatella tavoittelevan ammattiarmeijaa, jonka osastot ovat käytettävissä kansainvälisissä operaatioissa muiden länsimaiden joukkojen kanssa.

Tältä kenraaliemme ajatuksen ainakin mielestäni näyttävät. Eräs selkeä havainto on armeijan johdon reserviläisiin kohdistuva väheksyntä. Tämä näkyy vaikkapa kertausharjoitusten vähyytenä ja reserville varatun toimintakelpoisen kaluston hävittämisenä.

Euroopan sotahistorian dosentin Markku Salomaan mukaan 2000-luvulla: ”Hävitettävää materiaalia polttoleikattiin ja sulatettiin romuraudaksi kahden sodanajan panssariprikaatin kaluston verran, kun prikaateja ei enää koettu tarvittavan. Hävitetystä materiaalista mainittakoon 240 venäläistä taistelupanssarivaunua, 220 venäläistä kuljetus- ja rynnäkköpanssarivaunua, 200 venäläistä kenttähaupitsia ja -kanuunaa sekä lisäksi ilmatorjuntakanuunoita, kranaatinheittimiä, konekiväärejä, 100 000 rynnäkkökivääriä, kranaattikonekivääreitä, miinoja, muita räjähteitä ja ampumatarvikkeita. Kaikki aseet, ampumatarvikkeet ja räjähteet olivat täysin toimintakelpoisia ja olisivat soveltuneet täysin alueellisten joukkojen käyttöön.” Kylmän sodan toinen erä, s. 292.

Reservimme oli hiljattain vähennetty vain 230 000 mieheen, joka on nyt onneksi nostettu arvoon 280 000 miestä. Tuo kuulostaa paljolta, mutta tietääkseni tuo tarkoittaa vain 60 – 70 000 etulinjan taistelijaa maavoimissa. Aika vähän. Todellinen koulutuksen saanut reservimme on jopa 900 000 miestä.

Kun vielä 90-luvulla meillä kävi porukkaa vuodessa 30 000 – 50 000 miestä kertaamassa, niin määrä on nyt laskenut noin 18 000:een vuotta kohden. Kertausharjoitusten keskimääräinen kesto on myös lyhentynyt kuudesta viiteen vuorokauteen. Kertausharjoituksiin käytetään vuodessa rahaa vain noin 14 miljoonaa. Nämä luvut pitäisi nostaa aivan eri tasolle.

Kantahenkilökunnan määrä on hieman alle 12 000. Määrää tulisi nostaa selvästi, jotta sekä varusmiesten, että reserviläisten koulutus saadaan ylemmälle tasolle.

Puolustuksemme tulisi perustua vain yhteen doktriiniin: maan haltuunoton tekemiseen mahdollisimman vaikeaksi, käytännössä epäsymmetrisen sodankäynnin keinoin.

Keinoina olisi reservin koon kasvattaminen, varusmiesten maastoharjoitusten ja ammuntojen lisääminen. Lisäksi kenraalien tulisi lopettaa käyttökelpoisen aseistuksen hävittäminen, ja varmistaa että yksinkertaista tulivoimasta kalustoa löytyy reilusti.

Lisäksi pitäisi palata alueelliseen puolustukseen, jossa ajatuksena on suhteellisen itsenäisesti toimivat vihollisen etenemistä estävät paikallisjoukot. Hyvissä asemissa olevat huonokuntoisetkin miehet pystyvät tehokkaaseen toimintaan, varsinkin kun otamme muiden puolueiden hyljeksimät jalkaväkimiinat takaisin käyttöön. Kynnys hyökätä nousee, kun vihollinen joutuisi pitkään maastosotaan.

Lähtisin kehittämään myös kodinturvajoukkoja, jotka olisivat valmiiksi varustettuja asetta myöten. Näinhän on laita esimerkiksi Ruotsissa ja Virossa. Nämä tuovat nopeutta liikekannallepanoon, sekä ovat myös tavallista paremmin valmiiksi yhteen hitsautuneita toimijoita.

Maavoimilla on keskeistä edelleen mm. tykistöaselajin kehittäminen erityisesti raskaiden raketinheittimien osalta. Noita on meillä jonkin verran, määrää voisi lisätä, mutta erityisesti pitäisi hankkia 300 kilometriin ulottuvia raketteja, joihin nyt ei ole varaa. Toki muukin tykistöaselaji on tärkeää sekä kalustoltaan että ammusten määrän kannalta. Panssaroituja ajoneuvoja saisi olla tarpeeksi. Eikä unohdeta monessa sodassa mainetta niittäneitä olalta ammuttavia ilmatorjuntaohjuksiakaan, joita ei helpolla ole koskaan liikaa.

Merivoimien avomerilaivaston suunnitelmat korvetteineen tulee romuttaa. Meripuolustuksen tulisi perustua saaristossa tapahtuvaan maihinnousujen torjuntaan rannikkojääkärien ja saaristoon sopivien alusten voimin. Kuorma-autojen laveteilta toimivat meritorjuntaohjukset torjuvat vihollisen aluksia, jopa sataan kilometriin asti.

Ilmapuolustuksen pääpainon tulee olla ilmatorjunnassa. Näkisin, että sopiva määrä hävittäjiä on 12 – 16 kappaletta. Lainaan tässä eversti Ahti Lappia, ohjuspuolustuksen asiantuntijaa ja ilmasotahistorian tutkijaa. Hävittäjiä tarvitaan rauhanajan ilmavalvontaan ja sodan uhan nousun tilanteisiin. Tällöin niihin riittää tavallisempikin kalusto.

Sodanajan ilmapuolustusta tarvitaan strategisiin kohteisiin ja sotajoukkojen suojaksi. Ilmatorjuntaohjukset pystyvät hoitamaan tehtävän halvemmalla ja varmemmin kuin hävittäjät.

Alivoimaisten ilmavoimien toimintamahdollisuudet sotatilassa ovat vähintäänkin heikot. Sen sijaan ilmatorjunnalla on paremmat mahdollisuudet toimia myös alivoimatilanteissa.

50 vuoden tilastoissa alivoimaisen osapuolen pudotuksista on 97 prosenttia tehty ilmatorjunnalla, siis vain 3 prosenttia hävittäjillä. Vaikka lasketaan mukaan myös ylivoimaisen puolen tekemät pudotukset, niin sittenkin ilmatorjunta on hoitanut niistä 87 prosenttia.

Huomattavaa on, että ajatelluilla uusillakaan hävittäjillä ei pystytä ohjustorjuntaan. Nykyaikaisella ilmatorjunnalla pystytään. Jostain syystä tämä oleellinen asia on vaiettu täysin valtamedian kritiikittömissä kirjoituksissa hävittäjiemme uusimis- eli HX-hankkeesta. Ilmatorjunta on myöskin tarvittaessa toiminnassa 24/7 periaatteella, hävittäjät eivät tähän pysty. Käytännössä hävittäjillä on mahdotonta suojella kiinteää kohdetta, kuten vaikkapa pääkaupunkiamme.

Usein unohdetaan, että Venäjällä lienee maailman vahvimmat ilmatorjuntajoukot, tosin Israelilla on pinta-alaa kohden vielä parempi suojaus. Venäjän ilmatorjunta ulottuu meille 300 kilometrin päähän raja-alueesta. Ja lisäksi heillä on huippukykyiset meitä monilukuisemmat alueelliset ilmavoimat joka tapauksessa. Arvelen, että hävittäjillämme ei ole sen enempää toimintamahdollisuuksia kuin Saddam Husseinilla ensimmäisessä Persian lahden sodassa. Tuolloinhan Saddamin ilmatorjunta pudotti yli 60 liittoutuneiden ilma-alusta. Hävittäjiä Saddam pystynyt juurikaan käyttämään.

Oman arvioni mukaan ajatellun HX-hankkeen koneilla voi tehdä kolme asiaa: 1) niillä voi osallistua nykyajan siirtomaasotiin, joita usein kriisinhallinnaksi kutsutaan, 2) niillä voi osallistua Naton ja Venäjän väliseen konfliktiin vaikkapa Baltian suunnalla ja 3) niillä voi ampua oikeat Mainilan laukaukset. En usko, että niillä voi puolustaa Suomea.

HX-hankkeen kustannuksiksi on arvioitu 10 miljardia euroa. Kun Hornetit hankittiin, hinta taisi kolminkertaistua alkuperäisestä. Niistä mm. riisuttiin tehdasaseistus pois, jotta hinta saatiin näyttämään halvemmalta. Tietääkseni puolustusvoimat ei ole julkistanut nykyisten Hornettien tähänastisia, tai loppuun asti arvioituja elinkaarikustannuksia. Miksiköhän ei ole?

HX-hankkeen hinta tietenkin riippuu mihin malliin ja määrään päädyttäisiin; tällä hetkellä hävittäjäporukat liputtavat 64 kappaleen ja yhdysvaltalaisen F35A:n nimiin.
On arvioitu, että HX-koneiden ylläpitokustannukset saattaisivat olla miljardin vuodessa. Tuosta päästään 30 vuoden elinkaarikustannuksissa aivan valtaviin rahamääriin. 20 – 30 miljardia taitaa mennä teki mitä teki.

Tällä hetkellä ilmatorjuntamme ulottuu käytännössä noin 5 – 6 kilometrin korkeuteen. Siis suunnilleen samaan kuin mihin pääsimme jatkosodan lopussa vuonna 1944. Tuotakaan korkeutta ei pidä tietenkään väheksyä, mutta se ei riitä.

Jostain syystä poistimme käytöstä etuajassa jopa 20 kilometrin korkeuteen ulottuvan venäläisen BUK-M1 ilmatorjuntajärjestelmän, jolla georgialaiset pudottivat Wikipedian mukaan ilmeisesti kaikki vuoden 2008 sodassa Venäjän menettämät seitsemän lentokonetta. Lisäksi serbit pudottivat BUK-M1 järjestelmän edeltäjällä yhdysvaltalaisen F-117 häivepommittajan Jugoslavian pommitusten aikaan. Tosin väitetään, että pudotus tehtiin tätä vieläkin vanhemmalla venäläisellä kalustolla. Se siitä häivetekniikasta.

Tällä hetkellä on ainakin kolme järkevää suuren korkeuden ilmatorjuntajärjestelmää: yhdysvaltalainen Patriot, ranskalainen SAMP/T sekä venäläinen S-300/400. Pitää toki muistaa myös israelilainen Iron Dome. Useat eurooppalaiset maat hankkivat vastaavia järjestelmiä. Esimerkiksi Ruotsi on hankkimassa kolmea Patriot-ohjuspatteria 1,2 miljardin euron hinnalla. Natomaa Turkki puolestaan hankkii sekä SAMP/T että S-400 järjestelmiä. Intia puolestaan venäläisiä S-400 järjestelmiä. Useat Euroopan maat hankkivat tai ovat hankkineet suuren korkeuden ilmatorjunnan valmiutta.

Aivan esimerkinomaisesti esitänkin, että hankimme 10 ranskalaista ohjuspatteria, jotka Patrioteja halvempina maksaisivat yhteensä arviolta 2,4 miljardia euroa. Tällöin saisimme kolme ohjuspatteria pääkaupungin turvaksi, loput muualla maahan. Patterin toimintaetäisyytenä voi pitää noin sataa kilometriä. Pidän selvänä, että lähellekään täydelliseen ilmatilan hallintaan meillä ei ole mahdollisuuksia, ainakaan nykyisellä länsimaisella kalustolla.

Itse hankkisin venäläisiä järjestelmiä mm. niiden mm. pitemmän kantaman (jopa 300 – 400 km) ja monipuolisen ohjusvalikoiman takia, mutta tuo näyttää olevan nyky-Suomessa jostain syystä aivan mahdoton ajatus. Ja muistutan edelleen, että vain ilmatorjunnalla voi torjua vihollisen ohjuksia, ei hävittäjillä.

Järjestämällä ilmapuolustus tässä kuvaamallani tavalla rahaa jäisi muuhun aseistukseen kuten maavoimien kehittämiseen, uusiin sodankäynnin välineisiin ja tekniikoihin kuten miehittämättömiin ilma-aluksiin sekä kybersodankäynnin kehittämiseen.

Rahaa jäisi lisäksi ennen kaikkea meidän suomalaisten hyvinvointiin, jonka ylläpitäminen tuo myös puolustustahtoa, kun yhteiskuntamme tarjoaa kaikille uskottavia elämisen mahdollisuuksia.

JAA

7 KOMMENTTIA

  1. Muuten olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa mutta venäläisissä ilmatorjuntaohjuksissa on riskinsä. Niissä voi olla omamaalisuojaus eli niillä ei voisi torjua venäläisiä lentokoneitä. Ilmatorjuntamiehet epäilevät vieläkin, oliko BUK-ohjuksista pystytty poistamaan tuota suojausta.

  2. Kiitos kirjoituksestasi! Huomasin tekstissäsi muutaman epäkohdan, joita käsittelet puutteellisesti. Vastaa toki, jos olet eri mieltä.

    Pidät virheenä vanhojen kylmän sodan aikaisten ja sitäkin vanhempien taistelumateriaalien hävittämistä. Oletko todella sitä mieltä, että sodan aikaisilla ilmatorjuntkanuunoilla tai vaikka vanhoilla raskailla panssarintorjuntasingoilla ”Musteilla” olisi sijaa tämän päivän sodankäynnissä? Olet varmasti tietoinen Puolustusvoimien siirtymisestä entistä liikkuvampaan taistelutapaan. Miten mielestäsi esimerkiksi (Musti 140 kg), sopii tähän tarkoitukseen, kun raskas kertasinko APILAS painaa 9,5 kg ja ajaa saman asian yhtä hyvin tai jopa paremmin? Miten mainitsemallasi ilmatorjuntakanuunalla pudotetaan moderni hävittäjä?

    Olet sitä mieltä, että alueelliseen puolustustapaan pitäisi palata. Miten se mielestäsi onnistuisi? Vanhoja kunnon asemasotia kun ei enää ole. Sinunhan täytyy olla asiantuntijana tietoinen laajasti eri sotavoimissa käytössä olevista ohjuksista, joilla on kyky lävistää useita metrejä teräsbetonia. Siten tositilanteessa ne mainitsemasi ”hyvät asemat” nopeasti eivät enää olisikaan niin hyviä.

    Mainitset myös tykistöaselajin kehittämisen asiaksesi. Mielestäsi pitäisi hankkia lisää raskaita raketinheittimiä ja parempia pidemmän kantaman raketteja. Jätät kuitenkin mainitsematta, että yksikin raskaan raketinheittimen ammus kustantaa yli 110 000 Yhdysvaltain dollaria. Niillä hinnoilla tulee kyseisen kaluston kertausharjoitukset tuntuvan kalliiksi 😀

    Kannatat myös olalta ammuttavien ilmatorjuntaohjusten lisäämistä, siitä huolimatta, että niiden kantokyky on sitä 5-6 kilometrin luokkaa, jonka myöhemmin kyllä mainitset. Mutta tokihan niitä enemmän voi olla, mutta ei useampi ohjus nosta sitä viiden kilometrin kattoa korkeammalle. Siitäkin huolimatta, että modernin hävittäjän heitteet ja soihdut helposti huijaavat tällaisia halpoja ohjuksia.

    Alle 20 hävittäjää riittäisi sodanajan tilanteessa mielestäsi mainiosti. Julkista tietoa kuitenkin on, että nykyinen 64 hävittäjää riittää juuri ja juuri tositilanteeseen. Silloin siis saadaan jatkuvasti pidettyä yksi parvi ilmassa, eli 4 konetta. Mikäli koneita olisi vähemmän, koneet olisivat tuhottuja tai kaapattuja koneita. Eli olisimme mainitsemassasi Persianlahden sodan tilanteessa, jossa ilmaan ei kannattaisi nousta yhdelläkään koneella.

    Itse en usko, että F-35-hävittäjät soveltuisivat Suomen olosuhteisiin ollenkaan. Häivehävittäjät kun ovat suunniteltu hyökkäyssodankäyntiin. Eurofighter Typhoonit tai SuperHornetit olisivat parempia suuremman aseistuksen kantokyvyn vuoksi. Enkä myöskään usko, että moni, joka ymmärtää täkäläiset olosuhteet ja sodan luonteen, liputtaa F-35-hankintaa.

    Olen siitä samaa mieltä, että korkealle yltävää ilmatorjuntaa tulisi lisätä, mutta uskotko sinäkään vakavasti, että ulkopolitiikka huomioiden olisi mahdollista hankkia Patriot- tai S-300/400-ohjustorjuntajärjestelmää? Ymmärrät varmasti, ettei Venäjä laittaa kaikki mahdolliset kapulat rattaisiin, mikäli haluaisimme Patriot-järjestelmän. Ja senkin uskon ymmärtäväsi, että Venäjä ei ole halukas kauppaamaan S-300/400-järjestelmää, jolla ajatus on torjua juuri venäläisiä hävittäjiä.

    Tekstisi lopussa jätät vielä mainitsematta, että BUK-järjestelmän korvaajaksi on vuonna 2009 valittu norjalainen NASAMS, joka käyttää AIRAAM AIM-120-ohjuksia, joiden torjuntakyky ulottuu 50 kilometrista 180 kilometriin. Kyseinen järjestelmä on niin pieni, että eräs yksikkö suojaa Washingtonissa erästä vaaleaksi värjättyä taloa. Sopii varmasti paremmin Puolustusvoimien liikkuvaan puolustustapaan paremmin, mitä kiinteät järjestelmät.

    Tähän loppuun on pakko todeta, että toivon ettei tätä maata johtamaan valita yhtään useampaa diplomi-insinööriä, kuin tämä eräs, jonka nimen kaikki tunnemme.

    • Puolustusministeriön työryhmä toi mietinnössään esille, että osana hävittäjähankintoja on myös kohennettava ilmapuolustusta. Samaan aikaan meille on tullut paljon faktatietoa Venäjän kyvyistä Zapata sotaharjoituksesta ja Syyriasta, jossa on monelle taholle tullut yllätyksenä miten kaukaa ja nopeasti Venäjä pystyy iskemään. Näiden tietojenkin pohjalta Juhan huoli ilmapuolustuksesta ei ole missään nimessä aiheeton. Meille ei ole mitään hyötyä hävittäjistä jos esim niiden nousu- ja laskupaikat on ammuttu kynnöspelloiksi. Kyse on vasteajasta millä reagoidaan kun uhka on havaittu jos sitä yleensäkkään havaitaan ottaen huomioon Venäjän kyvyn häiritä mm. tutkia jne. Uhkan havaitseminen ajoissa ei ole ollenkaan itsestäänselvyys ottaen huomioon Venäjän 2002 aloittaman operatiivisen ja strategisen asejärjestelmien kehitystyön jonka ovat saamassa päätökseen ja jonka testitulokset ovat nähtävissä mm. Syyriassa. Nuo järjestelmät on suunniteltu lähinnä kiertämään USAn ilmapuolustus.

      Toinen tärkeämpi pointti on raha. Kannattaa tutustua valtion tilinpäätökseen ja lukea valtiovarainministeriön virkamiesten lausunto Suomen taloudellisesta tilanteesta jonka mukaan tulot jäävät pysyvästi menoja pienemmiksi ja tilanteessa jossa jo nyt on velkaa kaksinkertainen määrä valtion budjettiin verrattuna. Mitä tahansa lisäinvestointeja lähitulevaisuudessa tehdään ne tehdään velaksi tai sitten supistetaan menoja rajusti jostain muualta.

      Mitä taas edustajien koulutukseen tulee niin jos noin subjektiivisilla perusteilla aletaan edustajia poissulkemaan niin jäljelle ei taida jäädä muuta kuin kouluttamattomat edustajat.

    • Ai MAAILMAN ilmastoko se onkin SUOMEN eduskuntavaalien keskusteluissa Suomen pahin uhka. Kumma juttu kun esim Britannian asevoimien komentaja Carter on ilmaissut huolensa, että Britannian asevoimat jää tositilanteessa Venäjän jalkoihin vaikka Britannia sijaitsee yli 2000km päästä Venäjän rajasta ja kuuluu NATOon. Kumma juttu kun Ruotsikin on aloittanut asevoimien kehittämisen uudelleen ja alkanut palkkaamaan eri maiden asevoimista kouluttajia ja kehittäjiä armeijaansa. Sinne on muuttanut hyvien etujen perässä muutama taistelukokemusta saanut suomalainenkin.

  3. Minusta on aivan ihanaa, että Itsenäisyysmies tunnustaa väriä: hän haluaa eduskuntavaaliehdokkaana ”leikkiä” sotaleikkejä mieluummin kuin torjua todellisia uhkia. Eli Tsiisus on ihan oikeassa.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.