Entä jos koululiikunnasta ei annettaisi numeroa ja oppilaat saisivat valita tapansa hikoilla?

5

Voi miten sydämessä aina läikähtää, kun näkee joidenkin koululaisten pelaavan tossulätkää taloyhtiönsä pihalla. Siinä pääsee hetkessä niihin muistoihin, joissa itse eläytyi Saku Koivuksi ja teki ratkaisevan jatkoaikamaalin MM-kisojen loppuottelussa Thomas Östlundin selän taakse.

Pihapelit eivät ole hävinneet kokonaan julkisesta tilasta, mutta ajan kuultaaman nostalgian aiheuttamista vääristymistä huolimatta uskallan väittää, että ne ovat harvinaisempi näky vuonna 2018 kuin vuonna 1998. Eikä siinä mitään. Olisin takuulla itsekin pelannut 90-luvulla mieluummin Minecraftia kuin tossulätkää, jos se olisi ollut mahdollista.

Sotilaiden kunto laskee pyllymäkeä

Haetaanpa tämän väitteen luiden ympärille vähän lihaa pateettisuuden uhallakin. Staattisin ja selkein koko ikäluokan (vaikka se vain poikien taikka nuorten miesten kuntoa mittaakin) kuntoa mittaava testi lienee armeijan Cooperin testi. Siinä keskiarvo on tullut roimasti alaspäin, ja etenkin huonokuntoisten määrä on kasvanut erityisen kovaa vauhtia. Samanaikaisesti erinomaisessa juoksukunnossa olevien määrä ei ole muuttunut kovinkaan suuresti.

Reilut pari vuotta vanhassa haastattelussa Puolustusvoimien liikuntapäällikkö arvelee pääsyyksi arkiliikunnan radikaalia vähenemistä, ja toisaalta ohjatun liikunnan keskimääräistä tehokkuuden puutetta. Jotain perää arvailussa täytyy olla, koska tilastokeskuksen mukaan ihmisten omien puheiden perusteella liikunnan harrastamisessa ei ole valtaisia muutoksia.

Auto vie ja auto tuo

Karikatyyrinen kuva 2010-luvun lasten urheiluharrastamisesta on sellainen, että vanhemmat kuskaavat lapsiaan farmariautoillaan liikuntapaikoille, jolloin kuljetusten järjestämiseen ja odottamisiin tuhraantuu enemmän aikaa kuin itse liikkumiseen. Ymmärrän että tämä kuulostaa keski-ikäisen sedän nostalgianhuuruiselta vanhojen muistelulta, mutta on kai silti sanomatta selvää, että kaksi ja puoli tuntia ohjaamatonta tossulätkää nostaa kuntoa paremmin kuin puolitoista tuntia kulkemista ja odottelua yhdistettynä kuuteenkymmeneen minuuttiin ohjattua liikuntaa.

Lisäksi joidenkin urheilulajien kohdalla sitä ohjattua treeniä on jo melko nuorilla varsin paljon. Jos ja kun 4-vuotiaalla saattaa olla kesäviikkoina treenejä ja harjoituspelejä viikkoa kohti yhtä paljon kuin ikävuosia, täytyy harrastuksesta pitää ihan tosissaan, että sen parissa jaksaa aikaansa viettää. Virkistäviä poikkeuksia on onneksi paljon, mutta toisaalta aika paljon löytyy sellaisiakin lajeja, joita on lähes mahdoton harrastella vaikkapa vain kerran viikossa.

Pakkohiihtoa?

Urpilaiseen tyyliin aivan aluksi haluan koululiikuntaan liittyen mainita, että omat kokemukseni siitä ovat pelkästään erittäin positiivisia – paitsi hiihdosta. Hiihtokokemukseni ovat suorastaan hekumallisia, koska pidin varsinkin yläasteen jälkipuoliskolla hiihtämisestä kovasti ja muiden taistelemisen katsominen oli hupaisaa katsottavaa. Jos ollaan rehellisiä, niin vahingonilohan voittaa jouluilon. En siis ole purkamassa omia patoutumia vaan miettimässä, miten liikunnasta voisi olla iloa useammalle.

Joka tapauksessa jo pelkästään yhdyssana koululiikunta tuo pikaisen kahvipöytäanalyysin perusteella osalle porukkaa oksennuksen maun suuhun. Siis myös sellaisille keski-ikää lähestyville tyypeille, jotka hiihtelevät lähiöissään onnellisina enemmän kuin ajelevat farmari-Volvoillaan.

Angsti liikuntaa vai koululiikuntaa kohtaan?

Eikö se ole melko nurinkurista? Eihän kukaan vihannut koulumaantietoa tai kouluäidinkieltä? Tai no varmasti vihasi, mutta kun joku puhuu angstistaan kouluaikaista liikuntaa kohtaan, hän puhuu nimenomaan angstistaan koululiikuntaa, ei liikuntaa kohtaan.

Menee vähän sanahelinäksi, mutta tämän ajatuksen johdosta täytyy sukeltaa opetussuunnitelmaan katsomaan, mitä koululiikunnasta on säädetty. Kai siellä lukee, että on pakko viedä lapsia hiihtämään ja suunnistamaan?

Tänä vuonna vanhenevissa perusteissa todetaan muun muassa, että “erityisen tärkeää on vahvistaa oppilaan myönteistä minäkäsitystä ja oman muuttuvan kehon hyväksymistä”. Sen sijaan melko vähän määritellään, mitä nimenomaisia lajeja olisi syytä harrastaa.

Entä jos muutettaisiin kaikki?

Herää kysymyksiä. Jos ja kun nuorten kunto rapistuu, voisiko tilannetta taklata koululiikunnan perusteisiin puuttumalla?

Mitä jos oppilaille annettaisiin huomattavasti nykyistä suuremmat mahdollisuudet valita, mihin liikuntatuntinsa käyttävät? Jos jotain ei kiinnostaisi hiihtää, suunnistaa tai koskea yhteenkään mailaan, hän voisi käydä kuntosalilla ja lenkillä – toki jonkin porukan kanssa ja jollain tapaa liikkumisensa todistaen.

Entä jos liikunnasta ei annettaisi numeroa laisinkaan? Entä jos liikunnanopettajat valjastettaisiin laittamaan kaikki tarmo siihen, että liikuntakokemukset ovat oppilaille mieluisia, olivat ne millaisia tahansa? Hiihtoniilot voisivat hiihtää ja mailapeleistä pitävät pelailla.

Liikunnan ilo voittaa uhkakuvat laiskottelusta

Kuulen jonkin liikunnanopettajan nostavan käden pystyyn! Miten liikuntalukioihin pyrkimiset ja liikunnan numero? Eiköhän liikuntalukioihin pyrkijöille voisi järjestää pyydettäessä numeroarvosanan. Seuraava kysymys!

Kukaan ei ottaisi mitään liikuntaan liittyviä testejä tosissaan, jos liikunnasta annettaisiin vain hyväksytty tai hylätty. Vastaukseni: entäs sitten? Eikö tärkeintä ole, että liikunnassa tulee hiki ja hyvä mieli, joka toivottavasti johtaisi mahdollisimman monen kohdalla liikuntakärpäsen puraisuun koko loppuelämää ajatellen. Niin ja jos joku kehtaa perustella pakkohiihdon opettamista jollain kulttuuriperusteilla, niin ainahan voimme näyttää oppilaille Iivon kultahiihdon videotallenteena!

Eikä koko ajattelutavankaan muuttaminen varmasti mikään ihmelääke olisi, jolla nuorison Cooperin testin tulokset palautettaisiin 70-luvun tasolle. Mutta hyvällä tuurilla se olisi hyvä alku.

JAA

5 KOMMENTTIA

  1. Opetussuunnitelman liikunnan osioon kannattaisi tutustua. Osiossa ei puhuta lainkaan testaamisesta. Liikunnan arvosanaan ei fyysisen kunnon taso vaikuta.

    Ehdotusta siitä, että oppilas voisi valita miten haluaa liikkua toteutetaan ja on toteutettu tunneilla jo pitkään. Vastaan tulee kuitenkin opettajan vastuukysymykset. Opettaja on vastuussa oppilaistaan ja näin ollen oppilaiden tulisi olla samassa tilassa. Monessa koulussa ei ole sitä mahdollisuutta, että opettajalla olisi käytössään monta lohkoa opetuksen järjestämiseksi. Yleensä toiset lohkot ovat muiden ryhmien käytössä.

    Oppilaiden vapautta valita tuetaan mahdollisuuksien rajoissa, rajoittajana on monesti muu kuin liikunnanopettaja, kuten tilat, välineiden puute tai muut koulun linjaamat järjestelyt. Miten muuten äidinkielessä, eikö oppilas saisi lukea mitä haluaa, eikä pakotettaisi sitä seitsemää veljestä lukemaan? Tukeeko tämä lukuintoa? Tai, onko muissa oppiaineissa pakko antaa numero?

    Huomiona sellainen, että koulun liikunnan tavoitteita on yhteensä 13. Niistä yksikään ei ole se, että tuleeko hiki.

    Paluuta 1970-luvun cooper-testituloksiin ei ole näköpiirissä.

    • Ilman muuta tuohon ehdotukseen (etenkin siitä, että oppilaat saisivat valita enemmän lajejaan itse) kuuluu sisäänkirjoitettuna, että jotain henkilökuntaa pitäisi siinä tapauksessa resurssoida valvomaan. Liikunnanopettajan tehtävä olisi olla ”enemmän neuvonantaja/jopa jonkin sortin personal trainer (niin hassulta kuin se nyt kuulostaakin)”.

      ”Miten muuten äidinkielessä, eikö oppilas saisi lukea mitä haluaa, eikä pakotettaisi sitä seitsemää veljestä lukemaan? Tukeeko tämä lukuintoa? Tai, onko muissa oppiaineissa pakko antaa numero?”

      Aivan ehdottomasti kannustaisin äidinkielen opettajia kannustamaan oppilaita mihin tahansa lukemiseen ensisijaisesti, mutta käsitykseni on, että niin myös paljon toimitaan.

      Enkä missään nimessä tarkoittanut kirjoitusta kritiikiksi liikunnanopettajia kohtaan vaan laajemmaksi pohdinnaksi siitä, mitä varten erinäisiä kouluaineita on olemassa, ja miten ne tällä hetkellä palvelevat oppilaiden tulevaa elämää. Jos otetaan juuri äidinkieli esimerkiksi, hyvä lukutaito ja kielen/retoriikan ymmärtäminen palvelee tulevaisuuden kannalta monella tavalla. Sen sijaan hiihdon tai suunnistuksen oppimisella ei ole todennäköisesti kovin mittavia hyötyjä, kun taas liikunnallisen elämäntavan oppimisella takuulla on.

  2. ”Ilman muuta tuohon ehdotukseen (etenkin siitä, että oppilaat saisivat valita enemmän lajejaan itse) kuuluu sisäänkirjoitettuna, että jotain henkilökuntaa pitäisi siinä tapauksessa resurssoida valvomaan. Liikunnanopettajan tehtävä olisi olla ”enemmän neuvonantaja/jopa jonkin sortin personal trainer (niin hassulta kuin se nyt kuulostaakin)”.”

    Tämän lisäresurssin haluaisin toki nähdä. Sen lisäksi, että liikunnassa ovat normaaliryhmät, niin näihin ryhmiin integroidaan ne erikoisoppilaat, jotka muuten osallistuvat ertiyisopetukseen, koska ”liikunnassa ne menevät siellä seassa, eikä niistä ole haittaa”. Vaikka nämä oppilaat ovat opetuksessa mukana, ei kuitenkaan avustajia näy näillä tunneilla. Tässä vähän realiteettia tuohon ”muun henkilökunnan resursointiin”. Suunnistus tai hiihto ei ole kirjoitettu nykyopsiin, joten ne voi tarvittaessa kyllä sivuuttaa liikunnanopetuksessa. Jos tavoitteena on liikunnan ilon löytäminen, on hiihto kyllä yksi varmimpia sen kadottajia.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.