Somemielensäpahoittajan kiukku on itkupotkuraivaria monimutkaisempaa

0

Alla olevassa vertailussa erittelen 1-vuotiaan lapsen ja somemielensäpahoittajan mielensäpahoittamisprosesseja. En suosittele mielensä pahoittamista näiden tulkintojen vuoksi, mutta enhän minä tietenkään voi loukkaantumista kieltää. Se on tunne!

Alkuvoima

Kyllä ei 1-vuotias tarvitse kovin kummoista ärsykettä mielensä pahoittamiseksi. Yleensä kiukku saa alkuvoimansa siitä, että asiat eivät mene juuri niin kuin vuosikas haluaisi. Duplo-palikka ei tartu toiseen Duploon tai ruokaan ei saa enää kolmattatoista kertaa lisää ketsuppia.

Usein tuntuu, että sosiaalisen median mielensäpahoittajan kiukku syntyy sekin vaikka vähän kosteampaankin heinikkoon osuneesta salamaniskusta. Jos somemielensäpahoittaja on päättänyt pahoittaa mielensä jonkun toisen henkilön sanomisista tai tekemisistä, hän kyllä ennen pitkää löytää myös tarvittavan ärsykkeen.

Kiukkuvaihe

Tämä on 1-vuotiaan kohdalla niin kokonaisvaltainen, että siitä tulee melkein koominen. Ei sitä oikein edes voi tai kannata sanoin kuvailla, mutta sanalla sanoen puhumme itkupotkuraivarista.

Somemielensäpahoittajan kiukkuvaihe on konstikkaampi. Se voi ilmetä esimerkiksi koomiselta tuntuvana todisteluna, jossa tullaan sokeiksi omille kaltevan pinnan argumenteille. Eli toisin sanoen: jos tänään kaksi miestä saa mennä naimisiin, huomenna joku haluaa vihille hauvelinsa kanssa.

Kiukkuvaihe voi ilmetä myös 1-vuotiaan lapsen kehitykseen verrattuna huomattavasti korkeatasoisempanakin eli 4-vuotiaan lapsen tasoisena syyttelynä. Siinä missä 4-vuotias lapsi tässä kiukkuvaiheessa toteaa, että “isi on ihan syvältä”, somemielensäpahoittaja alkaa osoitella verbaalisesti sormella tyyppiä, jolle on loukkaantunut. “Katsokaa nyt mitä se twiittasi viime kesänä!”

Säälikää minua -vaihe

Kun 1-vuotiaan itkupotkuraivari alkaa liukua hiljalleen kohti säälikää minua -vaihetta, hän alkaa enenevissä määrin kiinnittää huomiota siihen, että kiukulla on yleisö. Jos yleisö näyttää keskittyvän johonkin muuhun, 1-vuotias pitää volyymia säätelemällä huolen, että märyllä on kuulijansa.

Somemielensäpahoittaja käyttäytyy säälikää minua -vaiheessa monella tavalla samoin kuin 1-vuotias. Hänkin haluaa varmistaa yleisönsä. Tämä tarkoittaa jankkausvaihetta. Kun samaa eipäs-juupas-vaihetta toistetaan tarpeeksi suurella volyymilla, yleisö kyllä ehtii lämmittää popkorninsa ja tulla seuraamaan konfliktia.

Lohtuvaihe

Hiljalleen palosireeninomainen ääni alkaa vaihtua nyyhkytykseksi, ja kädet nousevat ylös “ottakaa minut syliin” -antautumisen merkiksi. Huomionarvoista on, että tässä vaiheessa lohduttajaksi kelpaa myös mielipahan aiheuttaja. Yleensä siis isi taikka äiti.

Somemielensäpahoittajan lohtu tulee aina omasta kuplasta, oli se sitten punavihreä, punamullan värinen, sininen tai vaikka läpinäkyvä. Välineestä riippuen samanmieliset tulevat osoittamaan tukeaan, ja somemielensäpahoittajalle muodostuu mielenkiintoinen totuus tapahtuneesta.

Farssia vai tragediaa?

Oikeastihan kysymys on tragediasta, vaikka se toisinaan farssilta näyttääkin. Vaikka sosiaalinen media antaa periaatteessa mahdollisuuden tasapuoliselle keskustelulle erilaisissa kuplissa elävien ihmisryhmien välillä, samanmieliset ihmiset hakeutuvat luonnollisesti myös sosiaalisessa mediassa omiin ympyröihinsä, eivätkä erilaisten ihmisryhmien väliset mielipiteet pääse kunnolla sekoittumaan.

Kuluvan vuosikymmenen kenties konkreettisin esimerkki tästä nähtiin niin sanotun jytkyn jälkeen, kun näyttelijä Krista Kosonen sanoi, ettei tunne tietääkseen yhtään perussuomalaisia äänestänyttä.

Sitä soppaahan keitettiin kokoon sitten oikein pitkän kaavan mukaan. Ei-kenenkään yllätykseksi lusikkansa soppaan laittoi muun muassa yllä kuvatun somemielensäpahoittajan tavoin asioita tahallaan tai vahingossa kommentissaan väärinymmärrellyt IS:n päätoimittaja Ulla Appelsin.

Johtopäätökset

Joku voi varmasti todistaa seuraavan väitteen kolmessa minuutissa kymmenillä esimerkeillä vääräksi, mutta olen itse pyrkinyt olemaan loukkaantumatta somessa, ja mielestäni jokseenkin onnistunutkin siinä. Varmaan jokin osuus paksunahkaisuudessa on silläkin, että vuosien saatossa toimittajana huseeratessa sitä kuuluisaa rakentavaa palautetta on tullut otettua melko raisuin sanankääntein vastaan kaikenlaisilta toimijoilta autokauppiaasta dekaaniin ja kansanedustajasta toimitusjohtajaan – ja useimmiten sellaisella volyymilla, että olisi voinut puhelimella hiukset kuivata.

Sen sijaan sellainen tuntuma on jäänyt, että loukkaantumaan olen kyllä toisinaan saanut ihmisiä. Enkä minä voi heitä siitä moittia. Olen varmasti toisinaan hyvin ärsyttävää ja besserwisserläisen länkyttävää väittelyseuraa. Ja onhan se vaikeaa! Kirjoitettu teksti on aina eri asia kuin puhuttu. Siinä missä puhutun tekstin ymmärtämistä voi avittaa äänenpainoilla ja mikroilmeillä, kirjoitetun viestin tulkinnan taakka siirtyy kokonaan vastaanottajalle. Ei siis ihme, että konflikteja syntyy, kun somessa aletaan väitellä.

1-vuotiaan tunteiden itsesäätely on vasta kehittymässä, mutta sille somemielensäpahoittajalle voi kyllä suositella tilanteessa kuin tilanteessa seuraavaa tunnettua viisautta: annetaan asioiden riidellä, niin ihmisten ei tarvitse!

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.