Voihan video! Muumitkin opettavat kiroilemaan, vaikka pihtaavat voimasanoja

0

“Mustia ruusuja ei tietenkään ole olemassa. No voihan hattivatti”, Muumipappa parahtaa maansa myyneenä Muumilaakson tarinoiden jaksossa numero 44 luullessaan, että syntymäpäivälahja hänen vaimolleen Muumimammalle menee mönkään. Papan habituksesta ja äänenpainosta voi lukea, että sanan “hattivatti” paikalle kuuluisi jokin kirosana.

Entäs sitten Rölli-peikko? “Kautta likaisten varpaitteni” tulee sellaisella äänenpainolla ja tunteella, että suomen kieltä osaamaton arvaisi sen luultavasti tarkoittavan kirosanaa. Uudemman sukupolven lastenohjelmista muun muassa “paperinuket” Saku ja Vaakku (Zack & Quack) puolestaan käyttävät oivaltavasti hokemaa “voihan vekki ja klemmari”, ja aina sellaisissa kohdissa, joihin kiroilu sopisi. Ja kyllähän noita laimeita pula-ajan kirosanoja kuulee “oikeassakin elämässä”. Nyt ketuttaa. Voihan video. Hitsi vieköön!

Lapset eivät ole tyhmiä. He kyllä oppivat nopeasti, mistä on kyse. Vaikka lastenohjelmat tai useiden aikuisten käytös eivät opettaisi lapsille varsinaisesti kirosanoja, ne kyllä opettavat kiroilemaan. Ne opettavat lapsille ne paikat ja tilanteet, joihin kiroileminen sopii.

On hassua kauhistella, että mistäköhän tuokin piltti on tuon tai tuon kirosanan oppinut, jos lapset on altistettu oppimaan, millaisiin hetkiin kirosanat “sopivat”. Se on vähän sama kuin että antaisi lapselle virvelin ja vieheen, ja ihmettelisi kohta, mistä hän on saanut hauen käsiinsä. Kyllähän ne kirosanat lasten korviin aina jostain pompsahtelevat, mutta oleellisempaa on, millaisen vastaanoton kiroilu lapsen näkökulmasta saa.

Kirosana antaa ryhdikkyyttä ilmaisuun

Olen itse saanut elää ympäristössä, jossa osa lähipiiristäni on ollut taitavia kiroilijoita. Kyllä: saanut. Minulle kiroileminen edustaa jonkinlaista vapautta ilmaista itseään. Kirosanat jotka olen aikuisten suusta kuullut, ovat suurimmaksi osaksi “lipsahdelleet” tilanteissa, jotka ovat olleet sävyltään positiivisia. Kun äitini (joka ei kylläkään käytännössä ikinä kiroile) paheksui edesmenneen mummoni lasten kuullen kiroilemista, mummo saattoi tokaista, että “en ole perkele kironnut koko päivänä”.

Ja sekös minua huvitti. Samalla se paljasti, ettei se kiroileminen nyt niin paha tai ainoastaan merimiehille kuuluva asia ole. Toinenkin mummoni osaa kyllä tarvittaessa ladata voimasanoja ryhdittääkseen lauseitaan ja kannanottojaan tervävimmiksi. Mutta hänkin tekee sen todella taiten, eikä pidä kirosana-arsenaalissaan esimerkiksi seksuaalisuuteen viittaavia voimasanoja lainkaan.

Ja ihan tutkitustikin kiroilua kielenkäytössään viljelevillä ihmisillä on keskimääräistä parempi sanavarasto. Niin, sanonkomikä!

Miksi sitä pitää kiroilla?

Puheen tehostamisesta ja ryhdittämmisestä – siitä kiroilemisessa on mielestäni kyse. Eiväthän ne toki läheskään joka hetkeen sovi, mutta silloin kun sopivat, niin aa että.  Sopivan säästeliäästi ja monipuolisesti käytettynä voimasanat todella tekevät tarinoinnista ja puheeseen reagoinnista iskevämpää. Ja kun lyö varpaansa kynnykseen, niin kyllähän se ihan ilmiselvästi helpottaa, kun päästää sadattelut kipua lieventämään. Ja en ole ainoa, joka kokee niin. Tätäkin on tutkittu.

Mutta ei se tietenkään koko totuus ole. Kiroilu on myös varsin tunnepitoista reagointia, milloin mihinkin. Itselläni ainakin saattaa päästä lempikirosana suustani, vaikka olisin yksin kotona, jos vaikkapa petyn tai yllätyn jostakin. Ja pettymykseksi riittää tässä tapauksessa Iivo Niskasen kaatuminen maalisuoralla tai kahvin läikkyminen vaalealle t-paidalle.

Miksi ei voi sanoa “voi video”?

Kirosanoissa puolestaan on tietysti kyse tabuista. Ruumiineritteet, sukupuolielimet ja muut seksuaalisuuteen liittyvät asiat, ukkosen jumala Perkunaksesta johdettu perkele sekä lukuisat uskontoihin tai magiaan pohjautuvat voimasanat liittyvät kaikki aiheisiin, jotka ovat luonteeltaan enemmän tai vähemmän tabuja. Se kirosanoissa on hauskaa, että ne säilyttävät hyvin “arvoaan”. Kuinkakohan moni edes tietää koko Perkunas-jumalaa, saati pelkää sitä? Mutta kun joskus on pelätty ja kunnioitettu, kirosana-arvo on säilynyt hyvin.

Entäs sitten ne lapsiystävälliset pula-ajan kirosanakorvikkeet? Voihan sitä mukamas sanoa, että “voi video” sen samalla kirjainparilla alkavan voimasanan sijaan, mutta se nyt on vähän sama kuin Snickersin korvaaminen proteiinipatukalla – voihan sen itselleen uskotella yhtä maukkaaksi.

Kun miettii pieniä lapsia ja kirosanoja, ainakin omien havaintojeni mukaan lapsia hihityttävät eniten sellaiset voimasanat, jotka he helposti ymmärtävät. Kakan alatyylisempi muoto on esimerkiksi kovassa huudossa alle kouluikäisellä. Itseeni peilatessa voisin kuvitella, että teini-ikään tultaessa mielessä pyörivät muutenkin enemmän voimasanavalikon seksuaalisuuteen liittyvät aiheet, joten varmaankin myös käytettävät kirosanat seuraavat perässä.

Ongelmakeskeinen lähestyminen on kaksinaismoralismia

Lapsillle on tietenkin pakko opettaa, että kiroilu on lähtökohtaisesti rumaa, ja sopii vain harvoihin tilanteisiin. Itse olen yrittänyt opettaa lapsilleni, että joissain harvoissa tilanteissa kiroileminen on ihan ookoo – sanotaan nyt vaikka sen kuuluisan varpaan osuessa kynnykseen. En ole oikein varma, onko tämä kasvatusmetodi järkevin. Ehkä ei, mutta korjausliikkeen tekeminen on myöhäistä.

Yllätyin siitä huolimatta, kuinka ongelmakeskeistä sisältöä medioiden tarjoamista jutuista löytyy, kun googlettaa sanaparilla “kiroilu lapset”. Artikkelien otsikot huutavat seuraavaa: “Kiroilu – näin saat kiroilun kuriin”, “Mitä tehdä, kun lapsi kiroilee?”, “Miten puuttua lapsen kiroilemiseen?”, “Tapakouluttaja kummastelee: Miksi Yle opettaa suomalaislapset kiroilemaan?”

Eikö se ole vähän kaksinaisrmoralistista? Yhtäältä annamme lasten ymmärtää (vaikkapa noiden mainittujen televisio-ohjelmien pula-ajan kirosanojen kautta), että kiroileminen on periaatteessa ihan normaalia, mutta sitten vedämme linjan tiukalle, ja toteamme, että se on ongelma, joka täytyy torjua samaan tapaan kuin rikkaruohot tai sinilevä.

Toisaalta noiden juttujen eduksi täytyy lukea, että ne suhtautuvat kiroiluun lopulta kiroilua lämpimästi ymmärtäen. Ja samaa tekevät asiantuntijat. Esimerkiksi tässä Lännen Median jutussa neuvotaan olemaan lähtökohtaisesti provosoitumatta kiroilusta ja etsimään kiroilevan lapsen oikeaa viestiä rivien välistä. Se on varmastikin ihan hyvä ohje. Niin kuin sekin peruslähtökohta, että suhtautuu kiroiluun nuivasti ja kielteisesti. Kiroilla elämässä varmasti ehtii, vaikka ei sitä lapsena “oppisikaan”.

Mutta aion kyllä jatkossakin salaa iloita lasteni puolesta niissä tilanteissa, joissa he selvästi purkavat turhautumistan kiroillen. Omasta kokemuksesta tiedän, että onhan se hiton terapeuttista.

Lisää luettavaa kiroilusta ja kirosanoista: Maailman kuvalehden juttu, Kari Kuulan pohdintaa kiroilusta, Savon Sanomien juttu, Tieteen Kuvalehden juttu, Kaija Parkon blogi.

JAA