”On pieni lapsi avuton…

2

hän valtaa, voimaa vailla on” sanotaan eräässä virressä.
Olen miettinyt Oulun lastensuojelun tilaa viimeaikoina. Se on noussut mieleeni uutisoinneista, mutta myös lastensa tilasta huolissaan olevilta vanhemmilta.
Muutama vuosi sitten alkoi tulla yhteydenottoja vanhemmilta, joiden lapsia oli otettu huostaan. Vanhemmat tuskailivat, etteivät saa tavata lapsiaan sovitusti tai lasta ei kohdella heidän mukaansa kunnolla. Omassa työssäni olen tavannut ihmisiä, jotka ovat itse olleet jossain laitoksessa ja nyt oma lapsi on otettu huostaan. Lasten sijoittamista kodin ulkopuolelle on jopa kolmannessa polvessa. Jokainen voi arvata, ettei silloin lähtökohdat ole hyvälle kasvulle parhaat mahdolliset. Ajattelen, että syrjäytyminen saattaa alkaa jo äidin kohdussa.

Kuuntelin huoliaan purkavia vanhempia. Juttelin vastuuviranomaisten kanssa. Olen lukenut useita raportteja niitäkin, jotka ovat salassapidettäviä. Viranomaiset vakuuttelivat heidän tekevänsä parhaansa lastensuojeluasiassa. Olen uskonut tuon ja uskon siihen osittain vieläkin. Tapaamisajankohdat ovat saattaneet venyä kohtuuttoman pitkälle tai joku muu syy on aiheuttanut huolta.

Olen huolissani lastensuojelun tilasta Oulussa. Kaikki ei ole kohdallaan. Onko sosiaalityöntekijämitoitus kohdallaan? Onko aina lastensuojelussa oleva työntekijä tehtävään sopiva, vaikka muodollinen pätevyys olisikin? Onko palveluesimiehet aina tehtäviensä tasalla? Tietääkö ylin johto joka hetki, missä mennään? Kysymyksiä olisi paljonkin, mutta löytyykö niihin vastauksia. Tiedostojen häviäminen järjestelmänvaihdon yhteydessä tuntuu myös erikoiselta. Eikö niitä tarvinnut mitenkään varmuuskopioida, kun niin pääsi käymään?

Kaikissa keskusteluissa vakuutetaan, että lapsen paras on etusijalla. Sitä vakuuttavat niin viranomaiset kuin vanhemmatkin. Itse en ole siitä täysin vakuuttunut. Tämä huoli saa minut luottamushenkilönä tuskaiseksi ja avuttomaksi. Tuntuu, ettei pysty auttamaan, vaikka tahtoisikin. En halua syyttää ketään koska tiedän, ettei se johda hyvään lopputulokseen. Pitäisi löytää keinot, jotka johtavat parhaaseen lopputulokseen. Paras lopputulos on se, että lapsista kasvaa tasapainoisia aikuisia. Sellaisia, jotka ovat valmiita itse kantamaan vastuuta.

Aluksi lainaamani virren säkeistön loppu on hyvin velvoittava:”Hän aina joutuu turvaamaan ja luottamaan vain vahvempaan.” (Vk. 139:2) Siinä on muistutusta meille kaikille, jotka hoivaamme lapsia.

JAA

2 KOMMENTTIA

  1. Yhteiskunnan arvo mitataan sillä, miten se pystyy huolehtimaan heikoimmistaan. Ei sillä, miten se pystyy huolehtimaan virkamiestensä työsuhteen ja eläke-etuuksien varmuudesta.

    Ja hyvän vastakohta ei ole paha, vaan hyvää tarkoittava!

  2. Silti ei pidä kyynistyä, eikä heittää toivoa paremmasta. Yhteiskunnan velvollisuus on huolehtia heikoimmista. Valitettavasti se ei aina toteudu. Jos hommaa ei saada hoidettua, syytetään resurssipulaa. Pitäisi tehdä niillä resursseilla, mitä on oikeita asioita.