Kiitos isille isänmaasta!

0

Eipä tiennyt Selman ja Feetin esikoispoika minkälaiseen aikaan syntyi. Suomi oli juuri itsenäistynyt, eikä maa oikein tiennyt minkälainen kansa siitä tulisi. Pieni poikavauva oli onnellisen tietämätön koko kevään riehuvasta sisällissodasta. Siitä sodasta, jossa oman maan kansalaiset taistelivat toisiaan vastaan. Onneksi taistelut päättyivät ja päästiin rakentamaan maahan järjestystä. Silloin viitoitettiin nykyisen kaltainen hallntomuoto.
Sisällissota, jota nimitystä itse haluan käyttää, jätti kuitenkin syvät arvet. Muistan lapsuudestani monta vanhaa miestä, jotka olivat olleet joko punaisten tai valkoisten puolella taistelemassa. Juttuja niistä tapahtumista kerrottiin.
Rauhan aikaa ei kestänyt kauan. Isä ei ehtinyt olla kauan reservissä kun jo kutsuttiin takaisin. Suomen itsenäisyys oli suuressa vaarassa. Kyräily muuttui hetkessä yhteiseksi ponnistukseksi. Jokainen oli valmis puolustamaan haurasta itsenäisyyttä.
Suomi kesti juuri ja juuri 105 päivää kestäneen rajun hyökkäyksen. Sotajuttujen kuunteleminen on lapsuudessani kuulunut päivittäiseen ohjelmaan. Mistä tahansa tilanteesta isälle muistui jokin sotatilanne mieleen. Joka kerta kun asetuimme jouluaterialle, isä aloitti: ”39 jouluna ei ollut tämmöinen joulupöytä. Oli 40 astetta pakkasta ja jäätynyt kinkunpala jouluruokana, sekä erittäin maukkaana hedelmäkeittona mainostettu jälkiruoka. Siinä vedessä kellui muutama rusina.”
Talvisodan päättymisen dramaattisuudesta isä kertoi: ”Juuri ennen kuin tuli rauha, ammuttiin viimeiset ammukset. Meillä ei olisi ollut enää kuin nyrkit vihollista vastaan. Kun rauha tuli, ammunta molemmilla puolin loppui heti.”
Yhtenäisyydestä kertonee eräs tarina haavoittuneesta päälliköstä, joka oli ollut hyvin ”hankala” alaisiaan kohtaan: ”Hän haavoittui hyvin vaikeasti ja nostimme hänet paareille. Toinen sotilas rysäytti hänet siihen, jolloin päällikkö voihkaisi hyvin pahasti. Sanoin sotilaalle, että kaikkia on autettava ja saattaisit itse olla samassa asemassa.” Silloin kaveria ei tosiaankaan jätetty.
Eräs tarina on myös mielessäni. Oli kova tykistökeskitys kranaatteja oli ollut ilma sakeanaan. Joka puolella oli räjähdellyt. Isä oli ollut ”poterossa” (= kaivettu maakuoppa, joka on lähinnä sirpalesuoja). Yhtäkkiä hänelle oli tullut tunne, että äkkiä pois tästä. Hän oli hypännyt toiseen vapaana olevaan poteroon. Välittömästi sen jälkeen oli kranaatti iskeytynyt aiempaan poteroon ja siihen oli syntynyt usean metrin suuruinen monttu.
Viimeisinä vuosina häntä selvästi vaivasi sodan vuodet, kun oli joutunut ampumaan vihollisia. Usein hän päätään pudistellen toisteli: ”vihollinenkin on ihminen”.
Olin isäni vuoteen ääreellä hänen viimeisinä hetkinään. Minulle oli vaikea katsella hänen kärsimystään. Kun matka oli päättynyt, kasvoille tuli levollinen ilme. Taistelut olivat päättyneet ja rauha laskeutunut.
Kiitos isälle ja kaikille Suomea puolustaneille! Te olette ansainneet meille vapaan ja rakkaan isänmaan. Me nykyajan ihmiset saamme olla ylpeitä tästä 100-vuotiaasta Suomesta, tehdä työtä sen puolesta ja pyytää, ettei koskaan enää tule sotaa. Sitä isäkin toivoi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.