Siirtolaisuus ja pakolaisuus ratkaisuina

0

Turvapaikanhakijoiden kohtelu ravistelee nyt satavuotiaan Suomen poliittista elämää. Pirstaloituminen tuottaa puoluekenttään uusia yrittäjiä. Erityisesti tämä asennoitumiskokeilu koettelee poliittista keskustaa. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina kotimaan pettymykset ajoivat paremman puutteessa täällä syntyneitä siirtolaisuuteen.

Ei ollut millään tavoin tavatonta, että perheenisän varhaisen kuoleman jälkeen lapset hakeutuivat siirtolaisiksi mielenkiintoisiin maihin, meidän tapauksessamme yksi Kanadaan, toinen Argentiinaan, kolmas Sveitsiin, neljännen liikkuessa Venäjän vaikutusalueella Suomesta Pietarin kautta Odessaan – ja sieltä, pakolaisena takaisin Suomeen. Siinä saumassa Suomi julistautui itsenäiseksi.

Isäni (s. 1888, k. 1955) tukeutui liikkuvimpaan vaihtoehtoon. Oman isänsä kuoltua hän lähti Viipuriin ja sieltä Pietariin suutarinoppiin tavoitteena kisällin ja mestarin taidot. Työn jälki osoittautui pian siinä määrin riittäväksi, että hän saattoi pestautua Odessaan kenkätehtaaseen.

Vuonna 1917 Venäjän vallankumouksen ilmiöt ulottuivat Odessaan saakka, näin myös isäni työpaikkaan. Lopulta isälläni ei ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta synnyinmaahansa. Siinä määrin onnea oli matkassa, että hän saapui kolmen viikon seikkailujen jälkeen juuri Suomeen, täällä kenkätehdaskaupunki Tampereelle, jossa epäonneksi käytiin kevättalvella 1918 sisällissodan taisteluita.

Paluuta Venäjälle ei ollut silloin, eikä milloinkaan. Saksalainen työnantaja Weitzmann & Co möi onneksi kenkätehtaiden koneistoja myös Suomeen. Onni kuitenkin hylkäsi isäni, joka sairastui tuberkuloosiin. Paranemisen jälkeen hänellä ei ollut kuitenkaan paluuta tehdassaleihin. Niinpä hän ryhtyi kenkä- ja nahkakauppiaaksi. Hän avioitui itseään 25 vuotta nuoremman myyjän kanssa 50-vuotiaana. Perheeseen syntyi neljä lasta, minä vanhimpana.

Mielenkiintoisia olivat vanhempieni poliittiset näkemykset. Isäni oli voimakkaan vakaumuksellinen Suomen kansanpuolueen jäsen, äitini kokoomuslainen yrittäjänainen. Isäni vakaumus näkyi konkreettisesti kenkien myynnissä ale-hintaan heikon maksukyvyn omaaville. Se raha otettiin omasta ”tilistä”.

Isäni kuoleman jälkeen olisi ollut tilaisuus jatkaa kenkien ja valjaiden myyntiä. Vähittäiskaupassa kilpailu oli kuitenkin 1950-luvun lopulla raastavan kovaa, joten parempi oli pysyä siitä kaukana. Yliopisto-opinnot kiinnostivat. Pääaineeksi valikoitui eläintiede, mutta se ei riittänyt. Opiskelin myös maatalous- ja metsätieteen maisteriksi, valtio- ja aluetieteellisiä aineita ja maaperägeologiaa.

Oliko tässä mitään järkeä? Monen mielestä ei, omassa mielessäni näin mahdollisuuksia. Kahdenkymmenenneljän kansanedustajavuoden aikana opin sovittamaan kirjojeni sisältöihin

sen, kuinka missäkin tilanteessa saattoi olla mahdollista yhdistää luonnontieteellinen tietämys tietoisuuteen ihmisen mahdollisuuksien rajoista. Fanitan kulttuuriantropologi Marvin Harrisin oppeja. Puhuin 7600 kertaa eduskunnan isossa salissa sellaisista lähestymistavoista asioihin ja ilmiöihin, joista muut usein vaikenivat.

Onnekasta, että isäni pakeni Odessasta juuri Suomeen!

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.