Pienesti ja isosti valtaa

0

Maailma on täynnä potentiaalista valtaa. Kysymys on vain siitä, kuka sieppaa sitä kulloinkin käyttöönsä.”

Seuraavassa tavalla tai toisella ajankohtaisiakin poimintoja vallankäytöstä, pienestä ja suuresta.

Työmarkkinoiden osapuolten keskinäinen tunnustaminen, ”Tammikuun kihlaus”, tapahtui sotavuonna 1940. Kuvaus oli paljon puhuva, tähtäys hyvissä aikomuksissa. Eikä vain aikomuksissa; suomalainen yhteiskunta oli sitten 1960-luvulla ensimmäistä kertaa henkisesti ja taloudellisesti kypsä keskitettyyn tulonjakoon.

Onko maallamme malttia vaurastua?” – tasavallan presidentti tarvittiin vuoden 1970 tienoilla selittämään työn alla silloin olleet työmarkkinapoliittiset toimenpiteet yhteiskunnan kokonaisedun mukaisiksi.

Huomionarvoista on, että 1970-luvulla vedettiin yhteiskunnallista kehitystä kovin eri suuntiin. Potentiaalista valtaa oli tyrkyllä keskenään kilpailevien aatevirtausten käyttöön. Opiskelijakellokkaat väheksyivät rahasta ja sen jakamisesta puhumista. Ajankuvaan kuuluivat demokratian nimissä Vanhan ylioppilastalon ja Helsingin yliopiston päärakennusten valtaukset. Hengenpalo ylitti aineelliset näkökohdat.

Porvarillinen ja keskiluokkainen sininen vaihtoehto kuoriutuu nyt valkokuorisista munista – retusoitu kiteytys uuden puolueen logoksi, kun demokraattisen äänestyksen tulos ei miellyttänytkään vanhan puolue-eliitin toista puolikasta. Kun kysymys on puolueista, kilpailuasetelma on keksimättä valmiina. Se purkautuu ”joksikin”, vaikka kukaan tai mikään ei tekisi mitään. Valmiille rakenteille on yleensä löytynyt ainakin kokeilijoita.

Entä voisiko oikeistolainen poliittinen puolue ujuttautua sisään keskeisiin ammattijärjestöihin? Vasemmistossahan toimitaan perinteisesti poliittisen jaon mukaan. Jo 1960-luvun lopulla toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöissä pohdittiin puolueperusteisen toimintatavan hyviä ja huonoja puolia.

Seuraavalla vuosikymmenellä poliittisista puolueista ainakin Liberaalisen kansanpuolueen (LKP) piirissä haluttiin löytää keskusjärjestötasolla luonteva polku ”vapaamieliseen” ohjelmatyöhön ja viikoittaiseen kannanottojärjestelmään. Tärkeäähän on, kuinka päätösehdotukset valmistellaan ja kuka ne esittelee. Pyynnöstä tutustuin mallitöihin ja kävin seuraamassa muutaman valmistelukokouksen. Merkittävää lisäarvoa ei mielestäni näyttänyt olevan ohjautumassa kumppaankaan suuntaan, joten tarkkailu päättyi ennen kuin se oli oikeastaan alkanutkaan. Eduskuntapuolueena LKP sammui ”vapaamielisyyteensä” monta vaalikautta sitten.

Mitä merkitystä tällä on nykyasioiden hoidon kannalta? Ensinnäkin 1960-luvun suuriin aikaansaannoksiin kuulunut tulopoliittinen keskusjärjestötason sopimustoiminta on työnantajajärjestön (Elinkeinoelämän keskusliitto EK) toimenpiteillä äskettäin lakkautettu, varmuuden vuoksi muuttamalla sen sääntöjä. Se luo työntekijäjärjestöille aimo annoksen vapautta mielenilmaisuihin. ”Työmarkkinoiden sopimustoimintaa ei enää ole, joten sellaista ei voi EK:n sääntöjen mukaan sotkeakaan”. Sattuipa ”kyykytyslakikeskustelu” mielenkiintoiseen saumaan!

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.