Viron kirjallisuudesta vuosina 1850-1950

1

Kuvassa Viron kansallisrunoilija Lydia Koidula. Kuvan lähde on antikka.net. Tässä artikkelissa ovat myös Kreutzwald, Vilde, Tammsaare, Tuglas, Gailit ja Under. 

Lydia Koidula, 1843 – 1886

Lydia Koidula (oik. Lydia Emilie Florentine Jannsen, myöh. Michelson) syntyi 1843 Vana-Vändrassa ja kuoli 1886 Kronstadtissa. Hän on näytelmäkirjailija ja Viron kansallisrunoilija. Hän oli lisäksi virolaisen sanomalehtityön uranuurtaja.

Mu isamaa on minu arm” (suom. Isänmaa on rakkauteni) on Lydia Koidulan runo, joka ilmestyi vuonna 1866 julkaistussa runokokoelmassa ”Emmajöe Öpik”. Aleksander Kunileid sävelsi runon lauluksi, joka esitettiin ensimmäisen kerran Viron laulujuhlien perinteen aloittaneilla Tarton laulujuhilla vuonna 1869.

Muita Kunileidin säveltämiä Koivulan runoja ovat ”Meil aiaäärne tänavas”, ”Miks sa nutad, lilleke?”, ”Mu isamaa, nad olid matnud”, ”Sind surmani” ja ”Õitse ja haljenda, eestlaste maa”. Koidula käänsi Savolaisen laulun neljän säkeistön mittaisena laulujuhlien juhlamarssiksi nimellä ”Mu meeles seisab alati”. Juhlat nostattivat Koidulassa kansallisromantiikkaa, heimoaatetta ja myös kiinnostusta Suomea kohtaan.

Hänen runojensa tähän mennessä laajin suomennos ”Sillalla soi satakieli” ilmestyi vuonna 2018. Mainittakoon lisäksi ”Syksy” teoksessa Iltalaulu (1971) ja ”Äidin sydän” teoksessa Elämäni runot (2009).

Friedrich Reinhold Kreutzwald, 1803 – 1882

Friedrich Reinhold Kreutzwald syntyi 26. joulukuuta 1803 ja kuoli 25. elokuuta 1882. Hän oli virolainen lääkäri ja kirjailija. Kreutzwald suoritti kotiopettajantutkinnon Räävelissä (nyk. Tallinna) vuonna 1825 ja ylioppilastutkinnon Tartossa vuonna 1826 ja valmistui lääkäriksi Tarton yliopistosta vuonna 1833. Opintojensa jälkeen hän asettui Võrun kaupunkiin, jossa hän asui eläkkeelle jäämiseensä saakka 1877. Sen jälkeen hän vietti viimeiset vuotensa Tartossa.

Kreutzwaldin tunnetuimman teoksen, Viron kansalliseepoksen ”Kalevipoeg” julkaisi Viron oppineiden seura. Sitä kokosi ensin Friedrich Robert Faehlmann, mutta tämän kuoltua vuonna 1850 työ siirtyi Kreutzwaldille. Teos julkistettiin ensimmäisen kerran Viron oppineiden seuran toimituksina vuosina 1857–1861. Painoksen mukana oli vironkielisen lisäksi saksankielinen versio.

Taiteilija Oskar Kalliksen teos ”Kalevipoeg laudu kandmas”, 1914. Kuvan lähde on Wikipedia.

Kappalemäärältään pieni kansanpainos valmistettiin vuonna 1862 Kuopiossa, Suomessa. Viron kansalliseepoksen Friedrich Reinhold Kreutzwald kirjoitti virolaisen kansanrunouden pohjalta. Nimellä ”Kalevanpoika: Viron sankarieepos” sen on suomentanut Kyösti Kettunen, Pilot-kustannus 2005.

Kreutzwald julkaisi sen lisäksi vuonna 1866 teoksen ”Eesti rahva ennemuistsed jutud”, joka sisälsi virolaisia kansansatuja. Näiden kahden lisäksi hän julkaisi paljon muitakin kirjoja kuten esimerkiksi ”Angervaksad”, ”Viru lauliku laulud” ja ”Kodutohter.

Eduard Vilde, 1865 -1933

Eduard Vilde syntyi 1865 Simunassa ja kuoli 1933 Tallinnassa. Hän oli kirjailija, toimittaja ja eräs Viron kirjallisuuden merkittävimpiä realisteja. Hän työskenteli toimittajana vuodesta 1883, mutta joutui vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen mielipiteidensä vuoksi lähtemään maasta ja asui vuosina 1905–1917 pakolaisena Suomessa, Saksassa, Sveitsissä ja Kööpenhaminassa. Maanpaossa Vilde julkaisi novellikokoelman ”Jutustused” ja romaanin ”Mäeküla piimamees” (suom. Mäenkylän maitomies 1920) sekä näytelmiä, joista erityisesti ”Pisuhänd” (suom. Vihtahousu 1915) on klassinen komedia ja sellaisena Viron kirjallisuudessa merkittävimpiä.

Tartossa Wilde-kahvilan edessä oleva veistosryhmä (1999). Penkillä istuvat samalta aikakaudelta irlantilais-englantilainen kirjailija Oscar Wilde vasemmalla ja virolainen kirjailija Eduard Vilde oikealla. Kuvan lähde on visitestonia.com.

Vilde palasi kotimaahan vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Kotimaahan palattuaan hän julkaisi vielä näytelmän ”Side” (1922). Viron itsenäisyystaistelun aikaan hän oli diplomaattina Kööpenhaminassa ja Viron ensimmäisenä lähettiläänä Berliinissä 1919–1920. Hänelle myönnettiin Tarton yliopiston kunniatohtorin arvo 1929. Hän suhtautui kriittisesti kirkkoon ja oli siviilivihkimisen edelläkävijöitä kotimaassaan. Vilden mukaan on nimetty Eduard Vilden kirjallisuuspalkinto.

Muita Eduard Vilden kirjojen suomennoksia ovat mm. ”Päivän koittaessa”, suom. 1907. Kaksiosainen ”Mahtran sota”, suom. 1908. ”Kapina Moisiossa”, suom. 1917.

A. H. Tammsaare, 1879 – 1940

Anton Hansen Tammsaare (alk. Anton Hansen) syntyi 1878 Albussa ja kuoli 1940 Tallinnassa. Hänen viisiosaista teostaan ”Totuus ja oikeus” (1926–1933) pidetään Viron kirjallisuuden merkittävimpänä teoksena. Sen ansiosta Tammsaare on saavuttanut Viron kansalliskirjailijan aseman.

Kirjailija A. H. Tammsaare. Kuvan lähde on otava.fi.

Hänen perheensä oli köyhä, mutta Tammsaare pääsi kuitenkin vuonna 1907 opiskelemaan Tarton yliopistoon oikeustiedettä. Hänen opiskelunsa katkesi tuberkuloosiin vuonna 1911. Hän vietti vuoden Kaukasuksella parantolassa ja sitä seuraavat kuusi vuotta veljensä maatilalla Koitjärvellä. Vuonna 1929 ilmestyi hänen virontamansa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Tammsaarelta ilmestyivät romaanit ”Elämä ja rakkaus” vuonna 1934 ja ”Rakastin saksalaista” vuonna 1935. Seuraavaksi ilmestyi näytelmä ”Kuninkaalla on kylmä” vuonna 1936

Muita hänen suomennettuja teoksiaan ovat ”Korpiojan isäntä”, suom. 1929. ”Totuus ja oikeus 1, Maan lupaus”, suom. 2002. ”Totuus ja oikeus 2, Koulutie”, suom. 2004. ”Totuus ja oikeus 3, Surmatulet”, suom. 2007. ”Totuus ja oikeus IV, Kuolemantanssi”, suom. 2011. ”Totuus ja oikeus V, Kotiinpaluu”, suom. 2013. ”Hornanperän uusi paholainen”, suom. 1964.

Tammsaaren teoksia on käännetty paitsi suomeksi, myös saksaksi, venäjäksi, bulgariaksi, ranskaksi, latviaksi, liettuaksi, unkariksi, puolaksi, slovakiaksi, tšekiksi ja hollanniksi.

Friedebert Tuglas, 1886 – 1971

Friedebert Tuglas syntyi 1923 Ahjassa Tarton lähellä ja kuoli 1971 Tallinnassa. Hän oli kirjailija ja kirjallisuustieteilijä. Tuglas tutki Juhan Liiviä, A. H. Tammsaarea ja Mait Metsanurkia ja laati kirjallisuusarvosteluja. Hänen kirjailijantyössään yhdistyvät omintakeisella tavalla realismi ja romantiikka. Myöhäistuotannossa voidaan erottaa psykologista realismia.

Kirjailija Tuglas vuonna 1910. Kuvan lähde on Wikipedia.

Hän asui vuosina 1906–1917 pitkiä aikoja poliittisena pakolaisena Suomessa, Pariisissa, Saksassa ja muualla. Hän puhui sujuvasti suomea. Hän käänsi viron kielelle huomattavan määrän suomalaista ja venäläistä kaunokirjallisuutta (mm. Aleksis Kivi, Juhani Aho, Anton Tšehov, Maksim Gorki). Tuglaksen käännöstä Seitsemästä veljeksestä on luettu Viron kouluissa näihin päiviin asti. Vuonna 1917 Tuglas palasi Viroon ja hänestä tuli nopeasti Viron kirjallisen ja muunkin kulttuurielämän keskeinen vaikuttaja. Hän toimi useampaan kertaan Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana ja kahdesti tärkeän Looming-lehden päätoimittajana.

Tuglaksen mukaa on nimetty vuonna 1982 Suomessa perustettu Tuglas-seura, joka on Suomen ja Viron kulttuurisuhteita edistämään tarkoitettu ystävyysseura.

Suomennettuja romaaneja ovat mm. ”Felix Ormusson”,1937, suom. 1988 ja ”Pikku Illimar”, 1939, suom. 1967. Niiden lisäksi mainittakoon myös suomennokset ”Vilkkuva tuli” (novelleja), ”Kohtalo” (novelleja), ”Kultainen rengas” (novelleja), ”Marginalia” (aforismi- ja mietelmäkokoelma) ja ”Muistelmat vuosilta 1895–1910″.

August Gailit, 1891 – 1960

August Gailit syntyi 1891 Sangasten lähellä Etelä-Virossa ja kuoli 1960 Örebrossa Ruotsissa. Hän kirjoitti ajankohtaan nähden rohkean eroottissävytteisiä romaaneita ja novelleja. Gailit kuului vuonna 1917 perustettu kirjailijayhdistys Siuruun.

Hän oli Viron vapaussodassa sotakirjeenvaihtajana ja kirjoitti ajasta myöhemmin teoksen ”Isade maa”. Vuonna 1944 hän pakeni Ruotsiin, jossa asui loppuelämänsä. Myöhäisissä teoksissa näkyy isänmaan menettämisen aiheuttama tuska ja ikävä.

August Gailitin Kerttu Mustosen suomentama teos ”Toomas Nippernaati” (1928) on kepeästi kerrottu lämmin kertomus yksinäisestä sielusta, joka vaeltaa Viron suvessa maaseuduilla ja tapaa monenlaisia ihmisiä. Toomas keksii itselleen monenlaisia rooleja räätälistä lukkariin ja kertoo ihmisille tarinoita. Kirja on toistaiseksi yltänyt kahdeksaan painokseen ja se on käännetty ainakin kahdeksalle kielelle.

Gailitin kirja ”Ankara meri” on suomennettu alkuteoksesta Karge meri (1938). Myös suomennettu kirja ”Liekehtivä sydän” (1947) on hänen kirjoittamansa.

Marie Under, 1883 – 1980

Marie Under (1883 Tallinna – 1980 Tukholma Ruotsi) oli virolainen runoilija. Hän kävi Tallinnassa saksankielistä yksityiskoulua vuosina 1891–1900. Under ja Karl Hackerin avioituivat 1902 ja muuttivat Moskovaan. Marie Under palasi perheenäitinä Tallinnaan 1906. Venäjän kahden vallankumouksen välisenä aikana 1917 Under liittyi uusia kirjallisuudenmuotoja edistävään Siuru-ryhmään. Hän julkaisi ensimmäisen varsinaisen kirjansa, runokokoelman ”Sonetid” samana vuonna 1917 ollessaan jo 34-vuotias. Vielä tässä vaiheessa Underin runoelmat olivat kevyehköjä luonnon ja rakkauden ylistyksiä.

 Runoilija Marie Under noin vuonna 1903. Kuvan lähde on Wikipedia.

1920-luvun alussa hän keskittyi runoissan yhteiskuntaa käsittelevään muotoon. Underin runotuotanto saavutti määrällisen huippunsa 1920-luvun lopulla, mutta arvostus ja maine olivat suurimmillaan ennen toista maailmansotaa.

Under oli Viron 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia kirjailijoita mutta joutui toisen maailmansodan loppuvaiheissa pakenemaan Ruotsiin, missä vietti loppuelämänsä. Neuvostovalta julisti hänet kansanviholliseksi. Hänen runojensa julkaiseminen ja levittäminen kiellettiin ja hänen teoksensa hävitettiin.

Hänen suomennettuja teoksiaan ovat ”Avaran taivaan alla” (1983, suom. Aimo Rönkä), valikoima runoja kokoelmista ”Meri on noussut”, ”Kutsu”, ”Kuollut hetki”, ”Valkea lintu” ja ”Ikkunat on auki tähtiin”. Kirja ”Puutarhan syksy” (1978) on valikoima Marie Underin runoja 1909–1962.

TIETOKIRJOJA VIRON KIRJALLISUUDESTA

T. Kuldsepp: ”Viron kirjallisuus Suomessa” (1977). Arvo Mägi: ”Viron kirjallisuuden historia” (1965), Suomalaisen kirjallisuuden seura. Endel Nirk: ”Viron kirjallisuus” (1986). Juhani Salokannel: ”Nuoren Viron omatunto : kansalliskirjailija A. H. Tammsaare” (2017). Zetterberg, Seppo – Lahikainen, Kaisu: ”Viro, historia, kansa, kulttuuri” (1995), Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Eino Tienari, Oulu

JAA

1 KOMMENTTI

  1. Kirjailija Aino Kallas, 1878 – 1956

    Kallaksen tuotantoon kuului runoja, novelleja, romaaneja ja näytelmiä. Myös virolaiset pitävät Aino Kallasta omana kirjailijanaan. Aino Kallas avioitui vuonna 1900 virolaisen kielen- ja kansanrunoudentutkijan Oskar Kallaksen kanssa ja muutti pois Suomesta. Avioliitossa syntyi viisi lasta. He muuttivat 1904 Viroon ja asettuivat asumaan Tarttoon. Oskar Kallas nimettiin 1918 Viron suurlähettilääksi ensin Helsinkiin ja1920-luvulla myöhemmin Lontooseen. Paluu Lontoosta Viroon tapahtui 1934.

    Häneen julkaisemiaan kirjoja ovat mm. ”Kuloa ja kevättä, novelleja”, 1899 (nimellä Aino Suonio). ”Ants Raudjag, virolainen kertomus”, 1907. ”Lähtevien laivojen kaupunki”, 1913. ”Suljettu puutarha, runoja”, 1915. ”Nuori-Viro, muotokuvia ja suujntaviivoja”,1918. ”Meren takaa”, 1924. ”Sudenmorsian”, 1928. ”Tähdenlento, virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä”, 1935. ”Valitut teokset, osat 1-3”, 1938. ”Kuun silta, runoja”, 1943. ”Polttoroviolla, runoja”, 1945. ”Virvatulia, tarinoita”, 1949. ”Aino Kallaksen kauneimmat runot”, 1959.

    Hän oli sekä suomalaisille että virolaisille rakas kirjailija.