Keskivertoaamuni alkaa Odensin tuoksulla ja muutamalla luokkatilassa raikuvalla vittuperkeleellä. Itse siis vauhditan aamujani silkalla vihreällä teellä, mutta oppilaani eivät tunnu vielä kahdeksan jälkeen aamulla olevan kunnolla hereilläkään. Noitumista ja jupinaa riittää vuorokaudenajasta riippumatta, mutta etenkin aamuisin sikkuraisissa silmissä ja työtakin kauluksen alta kantautuvassa murahtelussa on jotakin hellyyttävää.

Olen elänyt kuluneen syksyn jo opiskelijaelämästä irrallaan, kun olen onnekseni päässyt tekemään oman alani töitä. Olen pyörinyt yläkoulussa jos toisessakin tekemässä parin päivän sijaisuuksia. Vaikka sellainen onkin aikataulutuksen kannalta stressaavaa, olen elänyt kenties elämäni parhaan syksyn. Syysloman jälkeisen ajan olen onnekseni saanut viettää yhdessä ja samassa paikassa, ja siellä olenkin jouluun asti. Nyt kuukauden päivät amispojille äidinkieltä opetettuani tunnen oloni monella tapaa erilaiseksi.

Tursuilen vielä nuorelle opettajalle ominaista intoa ja idealismia, joten ryhdyin työhöni ammatillisessa oppilaitoksessa varsin riemullisesti. Ansioluettelostani onkin puuttunut kokemus ammatillisesta opetuksesta, joten senkin kannalta pestini tuntui kovin tärkeältä. Ja tuntuu edelleen.

Tärkeys korostuu etenkin silloin, kun tarkastelen arviointiperusteita opetuksen suunnittelun ja arviointityön yhteydessä. Perusteet ovat nimittäin merkittävästi hatarammat kuin lukion opetussuunnitelmassa. Lukiolaisten tekstejä arvioidessani olen voinut käyttää apunani yksityiskohtaisesti portaistettua ja perusteltua arviointitaulukkoa. Ammatillisen koulutuksen äidinkielen arvioinnissa ei edes ole sanallista kuvausta arvosanoille 2 ja 4 (asteikolla 1-5).

Sen lisäksi, että arviointiperusteiden suurpiirteisyys tekee arvioinnista hankalaa, välittää se epätasa-arvoista kuvaa koulutusjärjestelmästämme. Jos jo päällisin puolin olin sitä mieltä, että lukiokoulutusta arvostetaan yhteiskunnassamme ammatillista koulutusta enemmän, olen sitä mieltä nyt vielä enemmän, kun rakenteet alla ovat tulleet tutuiksi. Akateemisena leijailijana olen aiemmin ollut melko erilläni ammatilliseen koulutukseen liittyvistä seikoista, mutta nyt olen työni kautta päätynyt tyystin uuteen todellisuuteen. Ja ainakin minun mielestäni kyseinen todellisuus väheksyy ammatillisen koulutuksen merkitystä jo opetusministeriön asettamista tavoitteista lähtien.

Lisäksi olen huolissani siitä, kuinka vähän ammatillisen koulutuksen äidinkielen pakollisissa osaamistavoitteissa korostetaan lukutaidon merkitystä. Missään materiaaleissa ei mainita sanallakaan kauno- saati tietokirjallisuuden kuluttamista eikä siten myöskään kannusteta siihen. Äidinkielen kurssit keskittyvät ymmärrettävästi ammattikieleen ja omalla alalla tarvittavien tekstien tuottamiseen, mutta mielestäni edellytyksiä minkäänlaiseen tekstintuottoon ei voi olla ilman valmiita malleja. Ja miten kielellisiä malleja saa kehitettyä? Tadaa, lukemalla.

Ja voi veljet, että lukemisesta saa työssäni taistellakin. Vaikka suurella osalla opiskelijoistani onkin oppimisessa erityisen tuen tarpeita, on käsilläni lukemisesta nurkuvia janttereita siitä huolimatta huolestuttavan paljon. Lukemiseen ei ole syntynyt rutiinia juuri kenelläkään, jolloin on ihan turha toivoakaan, että yksikään jaksaisi lukea omin nokkinensa kolmea sivua pidempää tekstiä. Jotkut eivät pysty yhteen ainoaankaan sivuun, jolloin 60 minuutin nurinan, jupinan, kiroilun ja urputuksen jälkeen minun täytyy taipua lukemaan teksti ääneen. Se tuntuu välillä turhauttavalta ja jopa absurdilta ihmiselle, joka on koko elämänsä ajan painellut kirjastoon silloin, kun on ollut tylsää.

Lukukeskuksen mukaan lukutaidon taso on useissa tutkimuksissa yhdistetty yleiseen elämässä menestymiseen. Lukeminen myös ehkäisee syrjäytymistä, sillä paljon lukeva nuori suuntautuu todennäköisemmin jatko-opintoihin peruskoulun jälkeen kuin sellainen nuori, joka ei lue. Onnellisesti suurin osa opiskelijoistani vaikuttaa pitävän alavalinnastaan, jolloin elämässä haahuilun riski on oletettavasti melko alhainen. Silti aion vaatia opetushallitukselta tiukempia linjauksia sen suhteen, kuinka helpolla ammatilliset opiskelijat aiotaan äidinkielessä päästää. Tiukentamisen varaa olisi reippaastikin. Onneksi valinnaisten osaamistavoitteiden kurssien sisällöt ovat melko vapaasti opettajan itsensä päätettävissä, ja siksi aloitammekin maanantaina kossien kanssa lukemaan kokonaista kirjaa. Keinoja täytyy olla jätesäkillinen, jotta homma saadaan hoidettua. Mutta ilokseni se on juuri sitä, millä palkkani tienaan.

Arvioinnin epämääräisyydet poislukien olen nauttinut elämästäni amiksen opena valtavasti. Reilu kuukausi on kulunut, joten opiskelijatkin alkavat jo päästä uuden opettajan alkukankeudestaan. Jo tässä ajassa olen saanut todistaa uskomattomia itsensä ylityksiä ja riemukkaita onnistumisia. Niitä tarvitsee sellainen nuori, jolla on hankaluuksia uskoa osaamiseensa äidinkielessä. Olen saman tunnin aikana kuullut yhden ja saman opiskelijan suusta piikikkään ”vittu sun tunnit on paskoja” sekä nöyrän ”tuuthan vielä ensi viikollakin”. Hullut vaatevalintani ovat keränneet ihmetystä metsäkoneenkuljettajilta, ja periaatteesta jurottava teinikin on saanut suunsa auki kehuakseen kauniisti tatuointejani. Sellaiset hetket ovat työssäni kauneinta, kun luokallinen poikia istuu hiirenhiljaa vakavan asian äärellä, jokainen pohtimassa elämää tahollaan. Vesissä silmin on naurettu, kun tunti muuttuu levottomaksi vitsailuksi iltapäivän viimeisinä tunteina.

Yllä olevissa kuvissa on pala ope-elämää. Nautin arjestani niin valtavasti, että kerron päivittäin kuulumisiani työpaikalta Instagramiin. Siellä turisen työpäivän kulusta, avaan opetusmateriaalien tekoprosessia, kerron pohdintojani arvioinnista ja lisään kuvia opiskelijoiden tempauksista heidän luvallaan.

Huomenna minua odottaa jälleen luokkahuoneessa 15 heräämiseen kyllästynyttä, haituvaviiksistä ja bensanhajuista teinipoikaa. Ja kuinka onnellinen olenkaan siitä näystä. Luokallinen tulevaisuuden tekijöitä, joita ei nyt kiinnosta ajatus kirjan lukemisesta juuri pätkääkään, mutta joista epäilemättä tulee kunnollisia ihmisiä – jokaisesta.

JAA

5 KOMMENTTIA

  1. ”Syytä” siitä Tinuria.Voisitkin seuraavaksi kirjoittaa vaikka napanöyhdästä.Mikä edellisessäni kommentissa oli vikana,kun se piti poistaa?

  2. En minä ole poistanut mitään, keskusteluhan on vielä sangen asiallista. Joskus voi käydä niin, että jos kommenttia ilmiannetaan tarpeeksi, alustan moderaattori poistaa kommentin omilla valtuuksillaan. Näitä kommenttejahan siivoaa muukin taho kuin vain minä.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.