Tästähän on tullut jo ihan blogisarja, kun kolmatta osaa viedään. Edellisen kirjoittamisesta on aikaa vuosi, ja vuodessahan nyt ehtii haalia varsin kattavasti kokemusta ärsyttävistä asioista, joita kanssaeläjät tekevät. Samaistukaa tai älkää, mutta näistä asioista itselläni perunat pärähtävät ja rusinat rasahtavat (eli suomeksi: päreet palavat, tai toisin sanoen hermot menevät. Voisi myös sanoa, että kuuppa jumittuu tai hihat palaa. Tajuatte varmaan).

1. Ihmiset, jotka ovat jatkuvasti myöhässä.
Itse sietäisin saada aikatauluneuroottisuudestani jo jonkin sortin valtionpalkinnon, sillä muistan olleeni kunnolla myöhässä viimeksi vuonna 2013. Sitä ennen myöhästyin varmaankin vuonna 2005, kun lumisade yllätti kouluun taapertajan. Jos olen sopinut tapaamisen keskustaan, varaan siirtymiseen aikaa 45 minuuttia, koska aivojeni mielestä 900 metrin matkan pyöräilemiseen kuluu niin kauan. Olen jo melko topakka peukalonpyörittelijä, sillä oman ennakoimiseni vuoksi olen tähän ikään mennessä odotellut erinäisissä paikoissa yhteensä melkoisen monta tuntia.

Ihan loogista siis, että kroonista ennakoijaa hatuttaa krooninen myöhästely. Jos tapaaminen on sovittu kuudeksi, tuntuu miltei tahalliselta välinpitämättömyydeltä, jos sama ihminen saapuu toistuvasti lähempänä seitsemää. Odotteluaika tosin vähenisi, jos itsekin ryhtyisin luottamaan siihen, että keskustaan polkee kahdeksassa minuutissa.

2. Ihmiset, jotka ovat tietoisesti vaatimattomia.
Niin ikään siten, että aluksi henkilön suusta kuuluu, että ”huoh, oon niin surkea laulamaan, osaisinpa laulaa”, ja seuraavaksi sama henkilö täräyttää karaokessa täydellisesti harjoitellun Whitney Houstonin I will always love you:n jokaista sointua myöten kohdilleen. Sen jälkeen muiden kuuluu haukkoa henkeään, kuivata silmänurkkiaan ja taivastella, että VOIHAN VELJET, MITEN OLITKIN NOIN HYVÄ ETKÄ YHTÄÄN HUONO VAIKKA SANOIT? Jos tietää olevansa jossain hyvä, miksei sitä voi ylpeästi myöntää? Väkinäistä nöyristelyn kulttuuria tässä täytyykin ehkä päällimmäisenä syyttää, eikä niinkään sen uhriksi joutuneita heikkoitsetuntoisia riepuja. Elämänohje: jos olet jossakin asiassa hyvä, tee se kaikille selväksi ja iloitse kyvystäsi. Kaikenlainen huippuosaaminen on harvinaista ja arvokasta.

3. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä palauttaa kirjaston kirjoja ajoissa.
Kirjasto, mikä kaunis valtion ylläpitämä laitos. Jokainen saa sivistää itseään ilmaiseksi, koko kirjallinen maailma on käsillä. Helvetin portit kuitenkin aukeavat silloin, kun tenttikirjaa on yksi kappale koko Pohjois-Suomessa, ja edellinen lainaaja pitää kirjaa panttivankina varauksestani huolimatta. Sitten kun kirja saapuu puolitoista viikkoa tenttipäivän jälkeen, sen välissä on leivänmuruja ja häpykarva.

Toisaalta pata kattilaa soimaa: olen jo toista kertaa kaupunginkirjaston lainauskiellossa ylittyneiden sakkomaksujen vuoksi. Yliopiston kirjastoltakin lähettävät kohta informaatiotutkimuksen gorillat katkomaan sekä kirjastokorttini että peukalot. Sitä saa mitä tilaa, karma kostaa jne.

4. Ihmiset, jotka käyttävät ”ei pahalla, mutta” -fraasia.
Tarvitseeko tätä edes selittää? Eräs luennoitsija sanoi kerran, että ”kaikki ennen muttaa on valetta”, ja voinen sanoa olevani samaa mieltä. Miksi edes yrittää pehmentää loukkausta, kun se loukkaa kuitenkin?

5. Ihmiset, jotka pakkaavat muoviin käärityt elintarvikkeet muovipussiin.
Mihin hemmettiin muovipäällysteiset tuorekurkut tarvitsevat vielä muovipussiakin? Yhtä hyvin voisimme alkaa paketoida maitopurkit jo kylmähyllyllä pieniin pusseihin tai laittaa leipäpaketit tuplamuoviin. Kassalla pyydän joka ostokselle oman säkkinsä, ja maksukorttikin sattuu olemaan muovia. Kotiin ajan muovipussilla.

+ 1: Ihmiset, jotka vievät kaksi paikkaa bussissa.
Tästä mainitsin myös puolitoista vuotta sitten osassa 1, enkä voi vieläkään sanoa ärsytyksen laantuneen. Jokseenkin vielä ymmärrän muuttokuorman kokoisen tavaralastin kanssa matkustavien ihmisten tilantarpeen, mutta toivon ikuista Kelan paperisotaa heille, jotka varaavat yhden paikan itselleen ja toisen kukkarolleen.

Olen kuitenkin kantanut korteni kekoon tässäkin, sillä eräänä aamuna näin käsilaukun suosikkipaikallani (heti kuskin takana ikkunan vieressä). Sisällissotaan varautuen kysyin käytävän puolella istuneelta mummelilta, josko voisin päästä käsilaukun tilalle istumaan. Mummeli katsoi minua henkistä sontaa tihkuen, ja itse hivutin itseni mummon ohi ikkunapaikalle. Virittelin parin pysäkinvälin verran keskustelua säästä, ja toivotin sitten hyvää päivänjatkoa kyydistä poistuvalle mummelille. Kitkerät silmäykset tavoittivat minut vielä sulkeutuvan ovenkin lävitse.

Yllä olevassa kuvassa kirjoittaja ihmettelee maailmanmenoa voimallisesti. Kohta lähden bussilla hammaslääkäriin – jospa onnikassa olisi paikkoja matkustajillekin eikä vain kukkaroille ja käsilaukuille. Sillä saanee jo menolipun Danten helvettiin, jos uskaltautuu varaamaan muovipussiin pakatuille kurkuille oman penkin.

JAA

3 KOMMENTTIA

  1. Tunnustaudun tuohon ”ei pahalla” – sanontaan lankeavaksi, enkä lupaa luopua tavastani ainakaan aivan kokonaan. Syvällisempään harkintaan sen käytössä voisin tietenkin suostua.

    ”Ei pahalla”- sanonnalla tarkoitan ilmaista aavisteluani, että kuulija saattaa kohta loukkaantua tai pahoittaa mielensä. Pyrin sillä kuitenkin sanomaan, ettei tulevan sanomani tarkoitus ole loukata kuulijaa, vaan kertoa näkeväni kuulijan kannanotossa jotakin huonosti harkittua tai jopa itseäni tai jotakin muuta loukkaavaa.
    Ilmaisu ”ei pahalla” on minulle siis tavallaan kutsu syvällisempään harkintaan ja keskustelun jatkamiseen toisiaan kunnioittavassa yhteisymmärryksessä.

    Työssäni huomasin aikoinani, että lahjakkaat olivat taipuvaisia harmittelemaan ja sättimään itseään mitättömienkin erehtymisten ja virheiden takia. ”Ei pahalla” minun sanomanani heille tarkoitti, että erehtyvä ihminen on ok, vaikka virhe ei olekaan ok.

    En ole silti mikään erityisen fiksu ihminen, sillä osaan tölviä ihmisiä tarkoituksella ja tarkoituksetta, mutta…
    kyllä ”ei pahalla” voi joidenkin kielenkäytössä tarkoittaa aidosti, ettei pahalla. 😉

  2. Kivoja arkipäivän huomioita, tällaisiahan me olemme. Tässä on hyvin tuotu esiin fraaseilua – vanhojen kliseiden toistelemista – jolla viestitetään ettei ihmisellä ole omaa sanomista. Toiseksi, turha muovikääreiden ja -pakkauksien käytön vähentäminen ei ole saavuttanut kaikkia. Muovin käytölle on vaihtoehtoina entisvanhainen kauppakassi ja kasviksille halvat kestopussit.
    Ja maailma pelastuu…

  3. Kyllä minä suon vanhuksen pitävän käsilaukkuansa vieressä, jos on muita paikkoja jätän mielelläni lempipaikkani elämäntyönsä tehneelle pienellä eläkkeellä kituuttavalle mummelille ( oletus). Hänen on helpompi nousta onnikasta kun on käytävän puolella. Aika jäärä olet sinäkin kirjoittaja kun oli mentävä ”omalle paikalle”. Reilulla ja iloisella kysymyksellä vapaaseen istumapaikkaan-ikkunan puolelle- olen pääsyt aina (99%) usein miten hymyn kera, joskus jopa useamman hymyn kera. Toisinaan on alettu jopa keskustelemaan. 1-4 kohtiin syyllistyn toisinaan. sanontahan kuuluu, että ”kyllä eläkkeellä on aikaa ittiänsä kehua jos kiireiltä kerkiäis.”

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.