Olen koko kuluneen syksyn ajan viettänyt täällä blogin puolella tahatonta radiohiljaisuutta, sillä loppuaan kohti kuluvat opinnot ovat työllistäneet allekirjoittanutta oikein urakalla. Pedagogiset aineopinnot vaativat paljon työtä, ja lisäksi väkerrän gradua vapaalla ajallani valmiiksi (hitaasti mutta varmasti). Suurimman aikasyöpön roolissa on kuitenkin tällä hetkellä opetusharjoittelu, jonka parissa olen touhunnut viime keväästä lähtien. Tuleva ammattini on äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja, joten sitä lajia on tullut kuluneen puolen vuoden aikana harjoiteltua perinpohjaisesti. Ja kun on tällä tavalla päässyt mukaan opettajan arkeen ja ajatuksenjuoksuun, niin seuraavanlaiset kannanotot ovat ryhtyneet tuntumaan henkilökohtaisilta:

Yllä olevat pohdinnat kuulostavat siltä, kuin kirjoittajat kuvittelisivat päässään sitä huonointa mahdollista opettajaa, johon ovat oman koulu-uransa aikana törmänneet (eli juuri sitä eläkeikää lähestyvää nihilistiä, joka on käyttänyt 70-luvulta saakka samoja opetusmetodeja ja vaatteita). Saattaahan se nyt katkeroittaa ihmistä, jos työnsä huonosti hoitava henkilö vaikuttaa saavan tuhdisti palkkaa ja mojovat lomat vielä päälle.

Sikäli myös ymmärrän yllä olevien kaltaiset pohdinnat, että ulospäin opettajan työ näyttää varmasti tietyltä kantilta varsin vaivattomalta touhulta. Jos tekee työkseen esimerkiksi raskasluonteista ruumiillista työtä, voi opettajien työpanos näyttää melko onnettomalta. On kuitenkin myös itse konkreettisesti oppimani fakta, että oppitunneilla näkyvä opetustyö on niin sanotusti jäävuoren huippu kaikesta siitä, mitä opettajan vastuualueisiin kuuluu. Sallinette minun havainnollistaa.

Satunnaisena päivänä saatan opettaa kolme eri oppituntia kolmelle eri ryhmälle. Jos joku ulkopuolinen tulisi seuraamaan koulun toimintaa, hän havaitsisi, kuinka harjoittelija näppärästi pitää kolme oppituntia yläkoululaisille tai lukiolaisille, ja sen pituinen se.

Todellisuudessa valmistelu kyseisiä tunteja varten alkaa jo viikkoja aiemmin. Tarkkailen eri medioita silmä kovana, jos sattuisin löytämään jotain, mitä voin käyttää opetusmateriaalina. Jossain vaiheessa tarkkailu muuttuu etsimiseksi, jos materiaali ei kävele itsekseen vastaan. Plärään sanomalehtiä, aikakauslehtiä, kolumneja, uutissivustoja, mielipidetekstejä, romaaneja ja mainosvideoita ajankohtaisten ja havainnollistavien tehtävätyyppien rakentamista varten. Tavoitteeni on edesauttaa nuorten kriittisen ajattelun ja lukutaidon kehittymistä, ja teen sen eteen parhaani muun muassa laatimalla itse soveltavia tehtäviä erilaisista tekstilajeista heidän tasolleen sopivasti. Oppikirjojenkin tekijät ovat onneksi usein ajan hermolla, mutta pelkillä kirjan tehtävillä on haastavaa saada koottua 75 minuuttia kiinnostavaa ja tehokasta opetusta. Opetuksen mielenkiintoisuus on kaiken pohja, sillä harva 14-vuotias on sisäsyntyisesti kiinnostunut kieliopin opiskelusta. Mielenkiinto täytyy silloin jollain tapaa herättää, ja se on opettajan tehtävä.

Materiaalien löytymisen jälkeen alan laatia oppitunnin rakennetta paperille. Laatimisessa täytyy ottaa huomioon muun muassa aiheen käsittelyn aikarajat, looginen eteneminen aiheesta toiseen, mahdollisimman monipuolinen havainnollistaminen, riittävän selkeät opetusmetodit, opetuksen tavoitteet ja mahdollinen opetuksen yksilöllistäminen. Toisinaan oppitunnin rakenne syntyy puolessa tunnissa, mutta joskus palaan saman suunnitelman ääreen päivästä toiseen, jolloin kokonaissuunnitteluaika kasvaa useisiin tunteihin.

Ei myöskään riitä, että on olemassa materiaalia, jonka ääressä oppilaat puuhastelevat vartin verran, vaan materiaalilla täytyy olla myös selkeästi mietitty tarkoitus ja päämäärä. Mitä oppilaat tästä hyötyvät? Mitä luku- tai kirjoitustaidon osa-aluetta juuri tämä tehtävä hioo? Onko tämä varmasti tehokkain tapa opettaa juuri tätä asiaa? Millä tavalla joku toinen tekisi tämän toisin? Näiden kysymysten äärellä vatvon lähes päivittäin, kun suunnittelen oppituntien kulkua. Toisinaan oppilaiden edun miettiminen on todella haastavaa ja aikaavievää, sillä nuorikin ihminen vieraantuu yläkoululaisen ajatusmaailmasta todella nopeasti. Olen itse päättänyt peruskouluni keväällä 2012, ja kuluneen ajan vähäisyydestä huolimatta tunnen itseni siltikin tämän tästä fossiiliksi nuorten ajatuksenjuoksua tavoitellessani.

Tunnin suunnittelun jälkeen materiaalit ja niiden vastaukset täytyy laatia valmiiksi. En voi teettää oppilailla retoristen keinojen analyysia, jollen ole ensin itse analysoinut tekstiä ja poiminut sieltä kaikkia mahdollisia vastauksia. Itsensä täytyy perehdyttää aiheeseen kuin aiheeseen perinpohjaisesti, jotta voi olla valmistautunut oppilaiden yllättäviin kysymyksiin aiheesta. Oppilailla kurssin aikana luetettavat kirjat täytyy lukea itse ja tekstit käsitellä omin aivoin. Sanomattakin selvää, että kyseinen puuha vie aikaa.

Kolmen oppitunnin suunnitteluun ja kokoamiseen saattaa siis yhteenlaskettuna vierähtää lähemmäs vuorokauden verran aikaa, josta päällepäin näkyy ainoastaan luokan edessä pauhattavat 75 minuuttia per oppitunti. Tämän lisäksi mainitut kolme oppituntia palvelevat usein koko kurssin tarkoitusta siinä mielessä, että niistä täytyy vielä teettää koe tai muu arvosteltava työ. Senkin laatimiseen joutuu kuluttamaan istumalihaksia, kun kokeen on testattava juuri niitä asioita, joita kurssilla on käsitelty, eivätkä tehtävät saa olla liian helppoja tai vaikeita. Arvioinnin täytyy olla kaikille tasapuolista ja opetussuunnitelman mukaista. Kokeiden ja tehtävien tarkistamiseen menee aikaa, ja usein suorituksista on vielä tapana rakentaa yhteispalaute, jotta suorituksissa tyypillisimmin esiintyneistä virheistä saadaan luotua oppimiskokemus.

Sen lisäksi että teen työtäni aineenopettajana, olen oppituntien aikana myös kasvattaja. Pidän huolen siitä, että koulun järjestyssäännöistä pidetään kiinni, luokassa kunnioitetaan muita läsnäolijoita, luokkatilanteissa noudatetaan yhteisesti sovittuja tapoja, ja että luokassa tapahtuisi pääosin oppimista.

Ja koska itse olen ainoastaan harjoittelijan asemassa, kokemusrepertuaaristani puuttuvat kokonaan esimerkiksi opettajan ja luokanvalvojan työhön kuuluvat opetuksen ulkopuoliset seikat, kuten vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö tai yleinen koulutusbyrokratia. Sekin lisää vielä omat mausteensa soppaan.

Toki työn määrä vähenee tulevaisuudessa, kun käytettävää materiaalia kertyy, eikä kaikkea tarvitse väsätä itse alkutekijöistään. Työtään kunniottava opettaja kuitenkin pyrkii uudistamaan työtapojaan ja siksi hakee jatkuvasti uutta materiaalia opetustaan varten.

Edellä luettelemani seikat huomioon ottaen on siis mielestäni ihan oikeutettua, että opettajat kokevat toisinaan olonsa suolaisiksi, kun keskustelupalstoilla jurnutetaan työn helppoudesta palkan ja lomien rinnalla. Työ on aikaavievää, mutta koen olevani omimmalla alallani sitä tehdessäni. Nautin siitä, kun löydän sattumalta artikkelin, jota voin käyttää jollakin tulevalla tunnillani materiaalina. Saan voimaa siitä, kuinka iloisiksi oppilaat tulevat huolella laadituista, kauniista tehtävämonisteista, tai millainen riemu syttyy itsensä ylittäneen oppilaan kasvoille. Tunnen onnistuneeni, kun kirjoitustehtävistä näkyy, että oppilaat ovat tavoittaneet abstraktinkin aiheen osaksi käsityskykyään. Työsarkaa on sen verran riittävästi koko ajan, että jollei kokisi kutsumusta alalle, ei jaksaminen riittäisi edes kolmen kuukauden loman voimin.

Opettajien julkinen parjaaminen tuntuu ammatillisessa identiteetissäni kolauksena, koska koen opettajayhteisön tekevän yhteiskunnallisesti tärkeää työtä. Osa hoitaa työnsä paremmin kuin toiset, mutta niin on jokaisella alalla. Koulutuksemme on kuitenkin kansainvälisten vertailujen mukaan maailman huippuluokkaa, joten jotain koulutuksen suhteen täällä tehdään oikein. Opettajilta vaaditaan Suomessa maisterin tutkintoa, ja sillä on varmasti osansa koulutuksen tason ylläpitämisessä.

Vaikka olenkin todennut tulevan työni olevan enemmän elämäntapa kuin silkka työ, pidän tulevaisuudennäkymästäni kovasti. Siihen kohdistuvasta tarpeettomasta arvostelusta sen sijaan en.

 

PS. Epäsäännöllinen kirjoitustahti luultavasti jatkuu siihen saakka, että saan harjoitteluni suoritettua. Mikäli kuitenkin arkiset pohdintani kiinnostavat, seuraa minua Instagramissa (olen siellä nimellä @kauriinkasvot). Siellä lätisen tavallisesta elämästäni kuvien saattelemana.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.