Tänä aamuna vastaani tuli Naamakirjan uutisvirrassa erään miehen pitkä kirjoitus miehiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta. Mukana oli kuvia miehen pahoinpidellyistä kasvoista ja pitkä teksti siitä, kuinka väkivalta hiipi suhteeseen vaivihkaa ja kuinka vaikeaa suhteesta on irrottautua – eikä vähiten siksi, että miehiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa vähätellään edelleen valtavasti. Tulin kirjoituksesta kovin surulliseksi, ja niin minä mieleni pahoitin, ettei muu auta kuin purkaa asia tekstiksi.

Olen oikeastaan halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo jonkinmoisen tovin ajan, sillä sama ilmiö näkyy myös naisvaltaisten Facebook-ryhmien keskusteluissa, joskin toisesta vinkkelistä. Alla on liuta keskusteluista keräämiäni esimerkkejä:

 

Tulin lähes pahoinvoivaksi yllä olevia kommentteja kerätessäni. Kaksinaismoralismi kukoistaa ja voi hyvin, kun naiset hihittelevät porukalla vähintäänkin epävakautta osoittaville purkauksilleen samaan aikaan, kun väkivaltaisia miehiä pidetään yhteiskuntaa horjuttavina narsisteina. Yhtä lailla väkivalta on kamalaa, tapahtui sitä sitten kenelle tahansa kenen tahansa toimesta, mutta asenteissa on yhteiskunnallisellakin tasolla vielä paljon korjattavaa.

Ylen uutisen mukaan vuonna 2008 törkeän pahoinpitelyn tai henkirikoksen yrityksen kohteeksi joutui 116 miestä ja 111 naista. Tilastoissa on otettu huomioon ainoastaan poliisin tietoon tulleet tapaukset, eli todellisuudessa molemmat lukemat ovat varmasti suuremmat. Vaikka uutinen onkin kymmenen vuoden takaa, voidaan sitä pitää vielä ajankohtaisena, sillä Tilastokeskuksen mukaan viranomaisten tietoon tulleiden lähisuhteessa tapahtuvien väkivallantekojen määrä on noussut.

Voidaan myös pitää todennäköisenä, että pahoinpitelyn kohteeksi joutuneiden miesten todellinen määrä on vielä paljon suurempi, sillä Keskisuomalaisen uutinen kertoo, että Helsingin yliopiston teettämän kyselytutkimuksen mukaan puolet väkivaltaa kotonaan kokeneista miehistä ei kerro tapahtuneesta kenellekään. Vuonna 2016 aiheesta tehtyyn verkkokyselyyn vastasi 235 miestä, joista valtaosa kertoi kokeneensa jonkinasteista väkivaltaa entisessä parisuhteessaan. Muun muassa lähisuhdeväkivaltaa kohdanneita miehiä tukevan Miessakit-yhdistyksen hankekoordinaattori Tommi Sarlin kertoo, että miehiin kohdistuva väkivalta näyttäytyy muun muassa lyömisenä, esineiden heittelynä tai henkisenä väkivaltana. Samaan aikaan kun miehet sulkeutuvat ja kieltäytyvät kertomasta kohtaamastaan väkivallasta kenellekään, naiset jakavat tarinoita internetissä ja nauravat niille porukalla kuin vitseille. Esimerkki on kärjistetty, mutta kertoo silti jotain ongelman ytimestä.

Niin, miksi sitten miehet eivät puhu kohtaamastaan väkivallasta? Omakohtaisesti en pysty asiaa kommentoimaan, koska sukupuoleltani olen nainen ja elän tasapainoisessa parisuhteessa. Voin kuitenkin ulkopuolisena arvioida, että siellähän se toksinen maskuliinisuus taas nostaa päätään. Olen sivunnut aihetta ennenkin, mutta kerrattakoon vielä. Wikisanakirjan mukaan termillä viitataan yksinkertaisuudessaan maskuliinisuuden negatiivisina pidettyihin puoliin, kuten aggressiivisuuteen, myötätunnottomuuteen ja yksin pärjäämisen pakkoon. Määrittelen termin itse niin, että toksinen maskuliinisuus on ikään kuin laatikko, johon mies joutuu itsensä yhteiskunnan normien varjolla survomaan. Toksinen maskuliinisuus ei siis tarkoita pelkästään ominaisuuksia, joiden varjolla miehiä voitaisiin pitää jotenkin huonoina, vaan enimmäkseen asioita, joita miehet kokevat olevansa velvoitettuja tekemään ja olemaan sukupuolensa varjolla.

Ja koskapa yleiseen stereotypiaan miehisestä miehestä ei kuulu heikkous tai ruikuttaminen, elää maailmassa suuri joukko miehiä, jotka eivät koe pystyvänsä puhumaan kohtaamastaan väkivallasta. On totta, että valtaosassa tapauksista nainen on parisuhteessa fyysisesti heikommilla kuin mies, joten niin sanotusti naiselta turpaan ottaminen voi herättää pahoinpitelyn kohteeksi joutuneen miehen mielessä suoranaista häpeää ja alemmuudentunteita.

Ja en tiedä kumpi on hirveämpää: naisten keskinäinen naureskelu väkivallanteoille vaiko miehet, jotka eivät ota tosissaan parisuhdeväkivallan uhriksi joutuneita toisia miehiä. Jotta tilanne voi muuttua paremmaksi, vaaditaan tässä miesten välistä solidaarisuutta. Häpeä aiheen ympäriltä ei koskaan poistu, jos miehet itse ylläpitävät machokulttuuria, jossa henkisesti tai fyysisesti alistetuksi joutuminen on heikkoutta ja oma häpeä. Ja mitä useampi mies avaa suunsa omista kokemuksistaan, sen useampi mies sen uskaltaa jatkossakin tehdä. Väkivallan uhriksi joutuminen ei ole omaa syytä, ja siitä tulee keskustella julkisesti ja ääneen. Ylimmissä kuvissa häpeäkaapista ulos astuneen Harrin #timetostandup-aihetunniste ansaitsee tulla käytetyksi.

Puhumattakaan naisista, jotka purkavat ylitsevuotavia tunteitaan puolisonsa mätkimiseen. Lähisuhdeväkivaltaa ei tule missään tilanteessa normalisoida, olivat osapuolet sitten miten päin tahansa. Kaikki voivat kantaa kortensa kekoon siten, että lakkaisimme suhtautumasta miehiin kivinä, jotka eivät tunne mitään tai usko puhetta. Jokaisella on oikeus omaan koskemattomuuteensa, tulla kuulluksi ja saada apua. Naisenkin nyrkki kun sattuu, yllättävää kyllä.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.