Oli kevät 2016, kun lopullisesti havahduin siihen, ettei minulla ole kaikki hyvin. Oloni oli ollut tasaisen huono jo pitkän aikaa, ja vähemmän huono vielä pidemmän aikaa – huono yhtä kaikki. Havahtuminen tapahtui siinä kohtaa, kun kevät oli jo pitkällä ja tajusin, ettei talvikausina itselleni tyypillinen ahdistus ottanutkaan väistyäkseen. Pikkuhiljaa aloin tiedostaa, ettei sekään ollut ehkä normaalia, että joudun seitsemän kilometrin bussimatkalla jäämään kyydistä kolme kertaa, koska ahdistus tuntuu niin ylitsepääsemättömältä.

Toisaalta olin tiennyt jo pitkään, etteivät kaikki ajatukseni tai toimintatapani heijastele mieleltään täysin tasapainoisen ihmisen käytöstä. Ei ole normaalia jättää koulupäivää välistä, koska julkisessa tilassa muhivien ihmisbakteerien määrä tuntuu liian hallitsemattomalta. Ei ole tavallista yrittää hallita ahdistusta toistuvalla käsien pesemisellä tai numerolitanioiden toistelulla mielessä. Paitsi että on, mutta palataan siihen myöhemmin.

Tiedostamisen rippeistä huolimatta varsinaisen avun piiriin hakeutumisessa kesti itselläni vuosia. Tuntui haastavalta pyytää olotilaansa apua useastakin syystä. Suurin syy oli varmasti tunne siitä, etten ole tarpeeksi sairas. Olin suurimman osan ajasta kykenevä käymään koulua eikä elämänhallintani ollut kärsinyt – joskin oireiluni johdosta pidin lähes neuroottista huolta siitä, että elämäni pysyy kontrollissa. Koin kuitenkin, että hakeutumalla avun piiriin vien paikan joltakulta itseäni sairaammalta, joten puhelinsoitto opiskelijaterveydenhuoltoon jäi monta kertaa tekemättä.

Toisekseen tuntui, että mielenterveyspuolen asiakkuuteen hakeutuessani otsaani kasvaa leima, joka kirkuu yhteiskunnalle, kuinka epäkelpo olen. En tuntenut juuri ketään, joka kävisi hoidattamassa nuppiaan, joten pelkäsin olevani poikkeuksellinen ja pahasti viallinen.

Totuus on kuitenkin hyvin toinen: Ylen tilastojen mukaan muun muassa joka viides nuori kärsii mielenterveyden ongelmista, ja opiskelijoiden yleisin lääkärikäynnin syy on mielenterveys. Suomalaisista joka viides masentuu elämänsä aikana, ja joka kolmannella naisopiskelijalla on mielenterveysongelma. Mielenterveyden keskusliiton mukaan 1-4 % suomalaisista kärsii ahdistuneisuushäiriöstä, ja noin 9 % suomalaisista sairastaa masennusta. Henkinen pahoinvointi on siis kansallisella tasolla valitettavasti hyvinkin normaali olotila.

Syyt kyteviin mielenterveysongelmiin piilevät ainakin osittain sulkeutuneessa ilmapiirissä. Sota-ajan posttraumatisoitunut sukupolvi on antanut ahdistuneisuuden painavan viestikapulan menestyksekkäästi eteenpäin, jolloin kansa kokee hyssyttelyn ja maton alle lakaisemisen ainoana selviytymiskeinona henkisesti painavaan olotilaan.

Itsekin lukeudun aiemmin mainittuihin prosenttilukuihin, sillä kärsin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä ja pakko-oireisesta häiriöstä. Sain diagnoosit mustana valkoiselle reilu vuosi sitten, ja oloni oli kovin ristiriitainen. Olin helpottunut päästyäni avun piiriin, mutta F-alkuiset merkinnät Kanta-rekisterissä tuntuivat silti jonkinlaiselta häviöltä. Olen päätellyt julkisen keskustelun määrästä, että siltä ne tuntuvat monesta muustakin. Mielenterveysongelmaisten määrä julkisissa tilastoissa tuntuu melko suurelta, mutta päivittäisissä kohtaamisissa tuntuu silti siltä, että kohtaa ainoastaan terveitä ihmisiä. Mielenterveysongelmat eivät aina näy ulospäin, joten niiden piilottelu on jopa liian helppoa. Kun kukaan muukaan ei ole arkisessa keskustelussa avoin ongelmistaan, on vaikea olla sitä itsekään.

Omaa hoitoon hakeutumistani jarrutteli myös saamani mielikuvat siitä, että avun saaminen on vaikeaa. Olin saanut median ja harvojen tuttavien kautta vahvan käsityksen siitä, että avun saaminen kestää turhauttavan kauan ja tarjolla on harvoin oikeanlaista hoitoa. Pelkäsin niin kovasti, ettei oireitani oteta todesta, että avun hakeminen ei tuntunut vaivan arvoiselta. Oli kuitenkin yksi elämäni parhaita päätöksiä lopulta soittaa mielenterveyshoitajalle ja sanoittaa kaikki ne asiat, jotka hankaloittivat arkeani pääni sisältä käsin. Lopulta päädyin olemaan yksi heistä, joka on kokonaisuudessaan tyytyväinen saamaansa hoitoon. Sain melko nopeasti arvion nuppiani haittaavista häiriöistä ja pääsin hakemaan itselleni säännöllistä psykoterapiapaikkaa. Sain luvan kolmen vuoden Kela-kustanteiseen terapiaan, jonka ilokseni lopetin vuoden säännöllisten käyntien jälkeen. Saamani keskusteluapu osui kohteeseensa niin hyvin, että oloni helpottui suunnattomasti jo ensimmäisen puolen vuoden aikana. Mielenterveysongelmien hoito ei siis aina ole kivinen ja tulenkatkuinen tie, vaikka sellaisia tarinoita harmillisen usein kuuleekin.

Suuri syy oloni helpottumiseen on myös ollut vertaistuki: ryhdyttyäni puhumaan ongelmistani julkisesti olen saanut hurjasti tukea ihmisiltä, jotka ovat tai ovat olleet vastaavassa tilanteessa. Suurin kivi vierähtää sydämeltä jo silloin, kun häpeä poistuu taakan päältä.

Vaikka julkinen keskustelu mielenterveysongelmista onkin viime vuosien aikana ansiokkaasti lisääntynyt, on sille tarvetta niin kauan, kun joku lykkää hoitoon hakeutumistaan häpeän vuoksi. Kohtalaisen kuormittuneena kansana mielestäni kenelläkään ei ole varaa tuomita henkilöä, joka päättää haluta vähentää henkisen kuormansa määrää.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.