Yllä oleva kuva saateteksteineen on napattu eräästä Facebook-ryhmästä. Kuva aiheutti kovasti keskustelua, joskin loppupäätelmä on hiukan surullinen: valtaosa keskustelijoista, eli sadat naiset, eivät välitä siitä, kuka heidän vaatteensa on ommellut, missä, ja millaisella palkalla.

Miksi sitten tarvitsee välittää? Pohjustettakoon aihetta hiukan.

Nykyisellään vaateteollisuus on melko rahakasta bisnestä, sillä sen lisäksi, että ihmisen elinehtoihin kuuluu jonkinlainen kehoa ympäröivä lämmike, on muoti myös suuressa roolissa kulttuurin ja yksilöllisyyden kuvaajana. Toiset seuraavat muotia enemmän kuin toiset, mutta jonkinlaisia vaatteita silti tarvitsee joka ikinen. Useat suuret vaateyhtiöt ovat tehneet ostamisen hyvin helpoksi: maailman menestyvimpiin vaateketjuihin kuuluvan H&M:n liikkeitä on jo pelkästään Suomessa viitisenkymmentä, ja verkkokauppaan pääsee kuka tahansa. H&M:n ohella espanjalainen vaateketju Zara on yksi maailman suurimmista vaateyrityksistä – ja onkin tällä hetkellä koko Euroopan suurin. Molemmat ketjut usean muun joukossa tuottavat niin kutsuttua pikamuotia, eli mallistot vaihtuvat nopeaan tahtiin ja varsinaisia varastoja ei ole tavaran nopean liikkuvuuden vuoksi. Vaatteet ovat verrattain todella halpoja, joten tavallinen kuluttaja suosii niitä arkielämässään. Jos vaate hajoaa, ei kaada taloutta ostaa tilalle uusi samanlainen.

Yksittäinen kuluttaja luultavasti iloitsee kohtuuhintaisesta muodista, mutta samaan aikaan montaa muuta osapuolta viilataan linssiin. Pikamuotia tuotetaan sellaisella voimalla ja volyymilla, ettei joka ikiselle vaatekappaleelle millään riitä ostajaa. Vaatteen tuottamiseen kuluu aina maapallon resursseja, ja vaateteollisuus hyödyntää myös erilaisia kemikaaleja, joista on haittaa sekä ympäristölle että kemikaaleja käsitteleville työntekijöille. Viime syksynä kävi ilmi, että useat vaateketjut – mukaan lukien H&M – lähettävät ylijäämätuotantonsa poltettavaksi kierrättämisen sijaan. Kun kyse on H&M:n kaltaisesta vaatejätistä, on sanomattakin selvää, että tekstiilijätettä on silloin melkoisen monta tonnia.

H&M:n, Zaran ja usean muunkin merkin vaatteista suuri osa tuotetaan Aasian maissa. Molemmat edellämainituista tuottavat vaatteensa osittain hyvin kyseenalaisissa olosuhteissa ja ovat kärähtäneet kerran tai useamminkin lapsityövoiman käytöstä. Myös ruotsalaislähtöinen vaateketju Lindex ompeluttaa tuotteitaan aasialaistehtaissa, joissa työpäivät voivat venyä 14-tuntisiksi ja palkkaa maksetaan ompelijoille niin vähän, että he joutuvat kustantamaan elämisensä korkeakorkoisilla veloilla. Taannoin Zaran turkkilaiset ompelijat paiskivat tehtaassa töitä ilman minkäänlaista palkkaa. Zaran omistaja Amancio Ortega on yksi maailman rikkaimmista miehistä.

Usein käy kuitenkin niin, että kun raha ja suuri tuottavuus menee alkuperäisen tarkoituksen – tässä tapauksessa kansan vaatettamisen – edelle, alkaa pikkuhiljaa ostajakunnan joukosta kuulua nurinaa. Vaatteita saadaan myytyä halvalla, koska työn teettäminen on käytännössä ilmaista ja vaatteissa käytettävät materiaalit b-luokkaa. Epäilemättä lähes jokaisella on kokemus siitä, kuinka ketjuliikkeestä ostettu vaate nukkaantuu jo ensimmäisen pesun jälkeen, reikiintyy alle kuukaudessa tai sauma kiertyy päällä pidettäessä vinoon. Surkea laatu ei useaa kuitenkaan tunnu haittaavan, sillä halvat hinnat vetävät puoleensa. Vaatteen lyhyt käyttöikä ei ole ongelma, koska uuden samanlaisen saa kaupasta käden käänteessä. Järjetön resurssien tuhlaaminen ei kiinnosta tuiki tavallista kuluttajaa, koska kustannustehokas elämä tuntuu tärkeämmältä kuin kulutusyhteiskunnan kääntöpuolien tiedostaminen.

Itse tein hiljattain päätöksen, että lakkaan tukemasta ketjuliikkeiden toimintaa. Ompelen muutenkin paljon vaatteita itse ja kiertelen kirpputoreilla, joten päätöksen tekeminen ei ole muuttanut elämääni juurikaan. Jatkossa haluan olla varma siitä, että ostamani vaate on kotimaista tuotantoa tai sen tuottamisessa on noudatettu eettisiä ja ekologisia periaatteita. Vaikka yksittäisen ihmisen päätös ei saakaan merkittävää muutosta aikaan vaateteollisuudessa, on oma oloni kevyempi, kun vaatevalintoihini ei sisälly syyllisyydentunnetta. Vaikka syön edelleen lihaa ja osa käyttämästäni kosmetiikasta ei ole täysin vegaanista, on silti osa maailmantuskasta pois harteiltani (kirjaimellisesti), kun voin olla varma siitä, että päälläni oleva paita ei ole kambodzalaisen lapsen ompelema.

JAA

2 KOMMENTTIA

  1. En tiedä kuka henkilö on paitani ommellut, mutta sen tiedän valmistusmaan kohdalta, että se tehdään orjatyövoimalla. Meidän kauauppaliikkeet eivät enää myy kuin kehitysmaiden ihmisten ompelemia tuotteita ja rikkaat ihmiset länsimaissa ne ostavat. Vaateteollisuus on sairasta kailta osiltaan, eikä vaihtoehtoa enää kaupoissa ole.

  2. Yritän aina hakea Suomessa tai vähintään Euroopassa tehtyjä vaatteita, helppoa ei ole! Intiassa katulasten kanssa työskennellyt joskus. Lasten ainoat vapaapäivät oli kun länsimaalaiset tarkastajat tulivat. Illalla työvuoron jälkeen, valoja himmennettiin ja jatkoivat töitä yömyöhään ommellen kopioita, siis samoissa paikoissa ku orginaalit. Kierrätys, jätteiden käsittely yms täysin retuperällä, myrkylliset vaate värit suoraan maahan tai jokeen.
    Pahimmat oli lapset, jotka kuolivat työonnettumuuksiin, usein palkan maksun aikaan.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.