Olin muistaakseni 13-vuotias, kun tajusin, että nenäni on iso. Luussa on kyömy, ja olemassaolevan ruston määrästä saisi muotoiltua vaikka kaksikin nenää. Sivusta nenä saattaa olla siron näköinen, mutta edestä sen todellinen koko esittäytyy parhaimmillaan. Kun nauran, nenän kärki taipuu alaspäin ja koko komeus leviää samaan tapaan kuin muillakin lähisukuni Jokelaisilla. Mielestäni muistutan silloin hiukan Nuuskamuikkusta.

Olin myös 13-vuotias, kun aloin tiedostaa, miltä minun tulisi näyttää. Siihen kriteeristöön ei sisältynyt iso nenä. Samoihin aikoihin hammaslääkäri kysyi minulta tarkastuksen yhteydessä, että ”onkos teillä isoleukaisia ihmisiä suvussa?” Leukani kuulemma vaikutti siltä, että se saattaisi kasvaa hurjiin mittoihin. Sen jälkeen nipistelin peilin edessä nenän lisäksi myös leukaa.

Nyt olen 21-vuotias, ja kuluneen kahdeksan vuoden aikana olen kerennyt viettää aika monta tovia nenää ja leukaa puristellen – ja epäilemättä niin on tehnyt moni muukin. Muita henkilökohtaisia nipistelyn kohteita ovat olleet myös käsivarret, pakarat, polvet ja vyötärö.

Mikä sitten saa aikaan tunteen siitä, että omassa ulkonäössä on jotain pahasti vialla? Kysymykseen saa vastauksen melko vikkelästi, kun suorittaa itsekseen pienen kävelylenkin vaikkapa Sokoksen kosmetiikkaosaston lävitse. Kun antaa silmiensä seilata mainosmallien hohtavansileissä ja tarkoituksellisen sopusuhtaisissa kasvoissa, tulee väkisinkin jokseenkin rujo olo, kun silmät osuvatkin seuraavaksi peiliin. Eikä kauneuskäsitysten tyrkyttäminen rajoitu ainoastaan kosmetiikan markkinointiin, vaan kauneusihanteet ovat väistämättä läsnä päivittäisessä elämässämme. Etenkin länsimainen yhteiskunta on rakentunut tietynlaisten kauneusihanteiden varaan (osittain jopa evolutiivisista syistä), joten näiden ihanteiden täyttäminen näyttelee välillä ihmisten elämässä pelottavankin suurta roolia. Esimerkiksi Missourin yliopiston toteuttaman tutkimuksen mukaan useat nuoret amerikkalaisnaiset mieltävät kauneuden terveyttä tärkeämmäksi ominaisuudeksi.

Muutaman vuoden nenäni ja leukani asiaintilaa märehdittyäni olinkin jo lukiolainen. Märehtimistä seurasi viimein tietoisuuteen pulpahtava tieto siitä, etten koskaan voisi saavuttaa vaadittuja kauneusihanteita tällä naamalla, mikä itselleni on siunaantunut. Se tuntui perin juurin ahdistavalta, jopa siltä, että menetän elämässä mahdollisuuksia, koska en ole perinteisellä tavalla kaunis. Ratkaisin ongelman hautautumalla kosmetiikkaan, eli toisin sanoen väänsin sirpinterävät kissarajaukset silmiini jopa koeviikkoisin, kun läsnäoloa oli koulussa puolesta tunnista kahteen. Ahdistus ei kuitenkaan poistunut, vaan ihmettelin entistä ahdistuneempana, että miksen meikistä huolimatta näytä samalta kuin hiusvärimainoksen tyttö. Palasin jälleen lähtöruutuun: vian täytyy olla naamassani, joka ei täytä standardeja.

Nyt lähettäisin mielelläni kirjeen 16-vuotiaalle itselleni, jossa selittäisin, että vika ei suinkaan ole sinussa, vaan yhteiskunnassa. Esittäisin seuraavat kysymykset: Ketä yrität miellyttää? Mistä asenteesi ovat peräisin? Mitä sitten, jos oletkin ruma?

Mielestäni on aika pelottavaakin, kuinka usein kauneudella ja ulkoisella viehättävyydellä tuntuu olevan enemmän merkitystä kuin esimerkiksi älyllisillä ominaisuuksilla. On kuitenkin melko kiistaton fakta, että tästä määrästä maapallolla tallustelevista ihmisistä kaikki eivät ole kauniita, eivätkä kaikki ole älykkäitä. Subjektiivisesti oikeastaan mistä tahansa on mahdollista löytää kauneutta, mutta länsimaisilla standardeilla mitattuna on oikeastaan mahdotonta, että jokainen olisi kaunis. Toisaalta, tarvitseeko ollakaan?

Ihmisellä on ulkonäön lisäksi kimppu muitakin ominaisuuksia, joista koko ihminen taitoineen, mielipiteineen ja mahdollisuuksineen rakentuu. Miksi kauneuden täytyisi olla ainoa määrittävä tekijä? Yhteiskuntamme velloo niin tukevasti ulkonäkökeskesyydessä, että lähes mitä tahansa saadaan myytyä kaunistamisen varjolla: esimerkiksi kosmetiikkamainosten illuusio on siinä, että meikin ostaja syvällä tiedostamattomassa toivoo saavuttavansa tuotteella jotain samaa, mitä mainoskasvoilla on. Niin kauan kuin itseensä tyytymättömiä ostajia riittää, bisnes jatkaa elinvoimaisena.

Jotain suurta vapautui mielessäni, kun lopulta tiedostin, ettei ainainen kauneuden tavoittelu tee minua onnelliseksi. Kauneuden tavoittelussa ei toki ole mitään väärää, ellei se lisää henkilökohtaista pahoinvointia. On kuitenkin voimiavievää yrittää survoa itseään muottiin, johon ei mahdu – tai edes halua mahtua? Vaikka länsimainen kauneusihanne onkin se, joka sanelee yhteiskunnassamme useat säännöt, ei se tarkoita sitä, etteikö olisi tilaa näyttää aivan omanlaiseltaan. On utopistista, että kaikki voisivat vastata yleisiä kauneusihanteita, joten on helpompaa antaa itselleen armoa.

Alla olevassa kuvassa olen fuksivuoteni alussa isotätini luona vasta heränneenä. Voisi sanoa, että paremmaltakin olen näyttänyt, ja tätä paljon paremmalta on näyttänyt moni muukin ihminen. En aio enää käyttää aikaa siihen, että yritän mahtua odotuksiin, jotka joku muu on asettanut puolestani. Saan olla niin ruma kuin haluan. Joko sinäkin luopuisit turhista tavoitteista vuonna 2018?

 

JAA

1 KOMMENTTI

  1. Koko ihmisten historian he ovat halunneet näyttää kauniilta, myös miehet. Mutta nyt siitä on tullut pakkomielle ja mielenterveyden ongelma. Vaatii todella vahvan persoonan hyväksyä itsensä selleisenaan kuin on. Lainaanpa siskoani kun hän ketseli serkunsa Eevan miestä, ”Tuo Yrjö on niin kirveellä veistetty, että se suorastaan komea mies.”